Löysin elämäni rakkauden ollessani 12-vuotias. Rakkauteni kohteesta muodostui vuosiksi elämäni ykkösprioriteetti, joka on nykyään erottamaton osa minua. Tämä osa on nimeltään koripallo.
Kaikki alkoi eräänä syksyisenä maanantaina vuonna 2012. Koulupäivän päätteeksi sain päähänpiston, joka tulisi muuttamaan elämäni suunnan. Kyläkoulussamme alettiin järjestämään koriskerhoa, jonka vetäjinä toimi kotikaupunkini Kauhajoen Korisliigajoukkueen, Karhu Basketin, pelaajia. Pikkuveljeni aloitti tuon harrastuksen, josta sain idean, että minäkin haluan! Se oli sitten menoa.
Kerhon ansiosta koripallosta tuli säännöllinen osa arkeani. Kerran viikossa harjoittelin koulukavereideni kanssa lajin perusteita pääsarjatason pelaajien johdolla. Valmentajista muodostui meille idoleita, joilta pyydettiin nimmareita ja keille tehtiin fanitaidetta. Pääsimme myös ihailemaan heidän taituruuttaan tositoimissa, sillä jokainen koriskerholainen sai kausikortin Karhu Basketin kotiotteluihin. Sen jälkeen vapaa-aikani alkoi täyttyä koripallosta vielä laajemmin.
Korisliigaotteluista muodostui tärkeä osa elämääni. Jokaiseen peliin oli päästävä, ja pois olin vain erittäin painavasta syystä, raskain sydämin. Innostuin keräilemään Karhu Basket -aiheista tavaraa, kuten pelaajien kuvia, nimmareita, oransseja vaatteita ja lehtileikkeitä – minusta kuoriutui Karhu Basketin tosifani. Vuosia myöhemmin fanius on yhä vahvaa, josta todisteena on muun muassa tatuointi rakkaan seuran logosta.
Seitsemännelle luokalle siirtyessä aikani ala-asteikäisille suunnatussa koriskerhossa tuli päätökseen. Koripallo oli kuitenkin vienyt minut mukanaan, joten sitä oli päästävä jatkamaan juniorijoukkueessa. Harjoitustahti koveni, ja treeneistä tuli tärkeä arkirutiini.
Perfektionistiluonteena halusin kehittyä mahdollisimman hyväksi koripalloilijaksi, mutta monien joukkuetovereiden omatessa vuosia enemmän pelikokemusta oli taitotasoni heihin nähden selvästi alempi. Olin kuitenkin tunnollinen ja ahkera harjoittelija, joka huomioitiin kahden kauden päätteeksi valmentajan antamalla palkinnolla. Nuo pokaalit ovat yhä tänä päivänä hyllyssäni esillä. Vaikka minusta ei tullut kentän pistehirmua, oli hienoa saada tunnustusta omasta tekemisestään. Kahden junnukauden jälkeen alkoi kuitenkin alamäki.
Kolmannen juniorikauteni aikana joukkueemme hajosi pelaajien siirtyessä koripallon parista toisiin harrastuksiin tai muuten eteenpäin. Harjoitusmahdollisuuksia tarjottiin poikajoukkueen kanssa, mutta se ei teini-ikäistä, ujoa Juliaa innostanut. Niinpä tärkeä osa arkeani katosi, ja elämääni jäi tyhjä aukko. Rakas rutiini oli poissa, ja aloin masentua.
Toki rakkauteen kuuluvat toisinaan myös ikävät tunteet. Eron hetkellä suru ja kaipuu valtaavat mielen, ja muutokseen tottuminen ottaa aikansa. Tiemme koripallon kanssa eivät kuitenkaan koskaan erkaantuneet kokonaan – olinhan omasta pelaamattomuudestani huolimatta vannoutunut Karhu Basketin fani ja ahkera penkkiurheilija! Koripallo pysyi tiiviisti elämässäni, sillä rakkauteni lajiin ei milloinkaan kohdistunut pelkkään pelaamiseen.
Kävin tunnollisesti jokaisessa Karhu Basketin kotiottelussa. Kalenteriini oli merkitty kaikki runkosarjan ottelut aina heti sarjaohjelman varmistuttua, ja suunnittelin koko muun elämäni niin, etten vain jäänyt paitsi yhdestäkään pelistä. Katsomossa minulle muodostui usean kauden ajaksi vakiopaikka, jonka vierustovereista sain otteluihin keskusteluseuraa, joiden kanssa analysoimme pelin kulkua. Samalla olin osa laajempaa yhteisöä: Karhu Basketin faneja ja koripallon ystäviä.
Katsomossa olen saanut kokea monenlaisia tunteita: iloa, surua, ärsyyntymistä, turhautumista, säikähdyksiä ja hämmästyksiä. Kyyneliä on vuodatettu niin ilosta kuin surusta. Fanittaessa lajia eletään täysillä, koko keholla. Jännittävän ottelun jälkeen kädet tärisevät, kevään viimeisissä peleissä kannustuksen jäljiltä ääni on käheä ja kädet taputtamisen jäljiltä ihan punaiset. Ja kaiken tämän saa jakaa faniyhteisön kesken.
Karhu Basketin ympärillä on hyvin uskollinen yhteisö. Tuo fanijoukko kannustaa omiaan niin koti- kuin vierasotteluissa, täyttäen katsomon oranssilla värillä ja kuuluvilla ”Karhu!”-huudoilla. Osana tuota yhteisöä olen saanut kokea monenlaisia tunteita ja jakaa unohtumattomia hetkiä, joista merkittävimpiä ovat olleet kolme Suomen mestaruutta. Onnistumisiin liittyvä riemu ja ylpeys ovatkin kenties hienoimpia tunteita, joita urheilun parissa voi kokea.
Kaikkein paras muistoni koripallokatsomosta on Karhu Basketin ensimmäisen Suomen mestaruuden voittaminen. Se, että sain olla todistamassa seurahistorian ensimmäistä pääsarjatason mitalia, joka oli vielä kultainen, oli ikimuistoisen riemuntäyteinen kokemus. Voiton hetket olivat täynnä huutoa, itkua, onnea, helpotusta ja kaikkia muita mahdollisia positiivisia tunteita. Sen voi ymmärtää vain vastaavan kokenut fani.
Muistan teini-ikäisenä pohtineeni, miten pystyisin muualle opiskelemaan muuttaessani yhä käymään kaikissa kotiotteluissa – niin olennaista katsomossa istuminen minulle oli. Sittemmin olen oppinut elämään ilman jokaisessa kotipelissä läsnäoloa. Kenties asiaan on vaikuttanut koronan vuoksi kotisohvalta seurattu kausi, tai kukaties prioriteettini ovat vuosien saatossa muuttuneet…
Muuttumisen lisäksi olen muuttanut, nimittäin Kauhajoelta Poriin syksyllä 2022. Tuolloin otin oitis yhteyttä paikalliseen koripalloseuraan, BC Sisuun, kysyäkseni harrastusmahdollisuuksista. Niitä ei valitettavasti kaudella 2022–2023 ollut tarjolla, joten otin seuraan uudestaan yhteyttä vuoden kuluttua. Oi autuutta, kun minulle kerrottiin, että Porissa on naisten joukkue, jonka harjoituksissa voisin alkaa käydä! Yli seitsemän vuoden tauko koripallon pelaamisesta tuli viimein päätökseen.
Vuosien harjoittelemattomuuden jäljiltä taitoni olivat ruosteessa. Pelinlukutaito oli olematon, heittoprosentti alhainen ja kunto huono. Olin kuitenkin iloinen siitä, että pääsin viimein takaisin rakkaan lajin pariin pelaajan roolissa. Toki peleihin en vielä osallistunut, koska halusin ensin kartuttaa vanhoja taitoja takaisin harjoituksissa. Jos ennen olin muiden taitotasosta jäljessä, niin tilanne oli nyt kymmenen kertaa pahempi.
Turhautumisilta ei todellakaan vältytty, mutta harvemmin rakkaus on pelkkää ruusuilla tanssimista. Sain kuitenkin varmuutta takaisin tekemiseeni, ja onnistumiset sekä joukkuetovereilta ja valmennukselta saadut kehut, neuvot ja tsempit auttoivat eteenpäin. Niinpä kauden 2024–2025 koittaessa päätin rohkaistua ja lähteä joukkueen mukana pelaamaan läntisen alueen III divisioonaa. Tämä oli minulle iso harppaus, mutta saadessani intoa ja osaamista halusin päästä entistä paremmin joukkueeseen mukaan.
Koripallo on joukkuelaji, mikä tarkoittaa sitä, että hyvä yhteishenki on tärkeää. Kun joukkueessa on hyvä meininki, on tekeminen mielekästä ja joukkueen tuntee omakseen. Koska kaikki jakavat saman rakkauden ja palon koripalloon, on yhteisen sävelen rakentamiselle oiva pohja. Joukkuehengen ollessa kohdillaan muut otetaan huomioon, toisia kannustetaan ja kaatuessa nostetaan ylös – kaikki puhaltavat yhteen hiileen.
Hyvällä porukalla harrastaminen tuo elämään iloa, hauskuutta ja yhdessä jaettuja hetkiä. Yhtä lailla kuin faniyhteisössä, on joukkueessa pitkälti kyse asioiden yhdessä tekemisestä, jakamisesta ja kokemisesta. Olen iloinen, että saan harrastaa rakkaan lajin parissa, mukavien ihmisten kanssa.
Koripallo näkyy elämässäni urheiluharrastuksen ja Karhu Basketin fanittamisen lisäksi muun muassa koulutöissäni, pukeutumisessani ja sisustuksessani – parhaillaan olen tekemässä Korisliigaan liittyvää kandidaatintutkielmaa. Laji on ollut kokonaisvaltaisesti läsnä jo yli puolet elämästäni, eikä loppua näy. Jokin siinä vain kolahti.
Koen koripallon olevan niin erottamaton osa minua, etten voisi edes kuvitella elämääni ilman sitä. Uskonkin vankasti tämän rakkauden kestävän hamaan tappiin asti, ja toivon, että jokaisella olisi elämässään jotain vastaavaa.
Teksti ja kuvat: Julia Saarinen
Pointti 1/25
Porin ylioppilaslehti 
Jätä kommentti