On olemassa yksi asia, jota harhaisin osa kroonisesti pariutuneista ei täysin ymmärrä: sinkkujen valitusoikeus. Se pyhä oikeus, joka sallii huokailun yksin maksettavasta vuokrasta, loputtomista tiskivuoroista ja siitä, että aivan kaikki päätökset ja kauppareissut pitää hoitaa yksin.
Mutta auta armias, jos erehdyt mainitsemaan tästä näiden ihmisten kuullen. Yhtäkkiä heidän sisältään kumpuaa elämänviisauden sanansaattaja:
”Kyllä se rakkaus löytyy, kun sitä vähiten odottaa!”
”Mutta eikö olekin ihanaa, kun ei tarvitse tehdä kompromisseja kenenkään kanssa?”
Hei ihan oikeasti. Tiedättekö, mikä olisi ihanaa? Valittaa kuulematta korulauseita. Ehkä jakaa vuokra jonkun kanssa. Tai se, jos joku muu joskus imuroisi asunnon. Ja käytännön helpotusten lisäksi jotkut meistä jopa haluaisivat kaiken sen imelän parisuhdehömpänkin. Jopa ne kompromissit.
Sitten nämä samat ihmiset ylistävät perään kumppaniaan milloin mistäkin riman enemmän tai vähemmän hipoen ylittämisestä. Ymmärrän kyllä: olette rakastuneita, hyvä teille. Oikeasti. On hyvä tietää, että romanttista rakkautta on olemassa, vaikka sitä ei omalle kohdalle löytyisikään. Onnea teille, vilpittömästi. Mutta voisitteko silti jättää ne elämänviisaudet väliin?
Ei, en halua kuulla, että se tapahtuu ”sitten kun vähiten odotan.” Jotkut meistä eivät odota mitään ja jotenkin pettyvät silti. Eikä tarvitse myöskään muistuttaa, kuinka tärkeää on olla itsenäinen. Luulen tietäväni jotain itsenäisyydestä, kiitos vain, kun raahaan yksin kauppakassit kolmanteen kerrokseen ja taistelen itsekseni IKEA-huonekaluja kasatessa.
Kaikki, mitä pyydän, on tämä: antakaa meidän sinkkujen valittaa rauhassa. Heitäkin on, jotka osaavat kuunnella ja nyökytellä ilman tarvetta tuputtaa elämänfilosofiaansa. Olkaa niin kuin he. Ei tarvitse liittyä kuoroon, mutta kuunnelkaa myötätuntoisesti, jos suinkin pystytte. Ja jos ette pysty, vaihtakaa aihetta tai kävelkää pois. Pärjäämme keskenämmekin. Älkää latistako tuntojamme latteuksilla.
Koska totuus on tämä: sinkkuudessa on puolensa, mutta sen murheista valittava ei tosiaan kaipaa niiden alleviivausta siinä hetkessä. Ihminen voi rakastaa vapauttaan ja silti kaivata jakamisen keveyttä. Voi jopa olla onnellinen yksin ja silti toivoa, että illalla kotona odottaisi yllättäen puhtaat tiskit ja ehkä joku kysymässä, miten päivä meni.
Joten säästäkää ne rakkausaforismit jollekin muulle. Vaikka itsellenne, jos jokin päivä takaisin riveihimme päädytte.
WANHA JA WIHAINEN
Pointti 1/25
Porin ylioppilaslehti 
Jätä kommentti