Sensommar Filmfest kokosi jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan elokuvanystävät Reposaareen elokuun viimeisenä viikonloppuna. Idyllinen miljöö muodostaa ihanteelliset puitteet elokuvien fiilistelylle ja ohjelmistossakin uutuudet ja klassikot olivat löytäneet mukavan tasapainon. Näytökset keräsivätkin hyvin yleisöä.
Erityisen mielenkiinnon kohde oli jo lyhytelokuvillaan positiivista huomiota herättäneen raumalaistaustaisen Lauri-Matti Parppein esikoispitkä Jossain on valo joka ei sammu. Ohjaaja on sijoittanut tarinan kotikaupunkiinsa, eikä Rauman miljöitä kotimaisessa elokuvassa juuri olekaan hyödynnettu aikaisemmin. Tarinassa Samuel Kujalan esittämä huilisti Pauli palaa kotikaupunkiinsa potemaan jonkinlaista loppuunpalamista. Hän on kadottanut soittamisen ilon, vaikka vakuuttaakin harjoittelevansa ahkerasti ja hoitavansa odottavan konsertin kunnialla. Itseään etsivä mies tapaa vanhan koulukaverinsa Iiriksen (Anna Rosaliina Kauno), joka tekee kokeellista musiikkia vahvasti improvisoivalta pohjalta. Tämä tuntuu tarjoavan Paulillekin henkireiän.
Parppein elokuva on toteutettu ammattitaitoisesti, tarina rullaa eteenpäin vaivatta ja henkilöhahmot on kirjoitettu sellaisiksi, että heidän kohtaloistaan jaksaa kiinnostua. Onkin helppo veikata Parppeille edelleen hyvää tulevaisuutta ohjaajana, vaikka Jossain on valo joka ei sammu sisältää toki myös joitakin kliseitä. Nuoren ihmisen kasvutarina on selkeästi imenyt vaikutteita vaikkapa yhdysvaltalaisista indie-elokuvista, mutta on toteutukseltaan niiden valtavirtaa hieman rosoisempi. Shown varastaa Paulin ystävä Iiris. Anna Rosaliina Kauno tekee hienon roolisuorituksen. Kankaalla nähdään toki myös porilaisnäyttelijöitä. Paulin äitiä esittää Mari Rantasila.
Reposaaren vpk-talon esityksessä oli läsnä myös näyttelijöitä. Kauno kertoi päätyneensä Iiriksen rooliin hieman sattumalta. Hän oli nähnyt Facebookissa, että elokuvaan etsittiin näyttelijää, joka osaisi rauman murretta. Ilmoitus oli ollut esillä jo varsin pitkään, mutta Kauno päätti kuitenkin vastata ja sai lopulta roolin.
Reposaaren kirkossa nähtiin sunnuntaina Pirjo Honkasalon viimeisin elokuva Orenda. Tarinassa miehensä menettänyt oopperalaulaja (Alma Pöysti) saapuu papin (Pirkko Saisio, joka on myös elokuvan käsikirjoittaja) asuttamalle saarelle. Siitä käynnistyy kahden vahvan naisen henkinen mittelö ja elämän perimmäisten kysymysten pohdinta hieman Ingmar Bergmanin elokuvat mieleen tuovalla asetelmalla. Valitettavasti Honkasalo ei fiktioissaan ole Bergmanin tasoinen ohjaaja. Orenda sisältää kyllä runsaasti vahvoja visuaalisia näkyjä, mutta ne eivät tahdo muodostaa aiheen vaatimaa lyyristä kokonaisuutta. Varsinkin elokuvan alkupuolella jää usein tunne siitä, että mahtipontiset kuvat yhdistyvät huonosti latteisiin repliikkeihin, jotka on tarkoitettu jonkinlaisiksi aforistisiksi kiteytyksiksi. Myöhemmin tilanne onneksi paranee ja Orenda saa lihaa luidensa ympärille, kun tarina alkaa vetää paremmin. Mikään täydellinen onnistuminen ei siis ole kyseessä, mutta kyllä Orendalle silti mielellään soisi runsaasti katsojia. Kunnianhimoinen visio on parhaimmillaan puhutteleva noutaessaan vaikutteita myös neuvostotaituri Andrei Tarkovskilta.
Ruotsalaiselokuva Nainen ja meri kertoo tositapahtumien innoittaman, vaan ei faktoissa kovin tarkasti pitäytyvän tarinan Sally Bauerista, joka toisen maailmansodan kynnyksellä tahtoi uida Englannin kanaalin yli. Frida Kempffin ohjaama ja Josefin Neldénin tähdittämä teos kertoo myös aikakautensa ahtaista sukupuolirooleista, kun Sally pyrkii toteuttamaan unelmansa. Uimakohtausten rasittavuus ja klaustrofobia on tavoitettu mainiosti kuvallisin ja äänellisin keinoin, mutta tarinan loppu töksähtää.
Mari Rantasilan mainiosti yleisöä teatterikierroksella tavoittanut Levoton tuhkimo sukeltaa menneiden vuosikymmenten Porin mielenmaisemaan Neumannin tarinan kautta. Rock-unelman toteuttaminen 1970-80-lukujen taitteessa ei ollut kovin helppoa äärimmäisen maskuliinisessa ympäristössä. Joka tapauksessa täkäläinen karu mielenmaisema on erinomaisesti tavoitettu, mikä johtunee siitäkin, että ohjaajan lisäksi myös käsikirjoittaja on porilaistaustainen.
Festivaali tarjosi myös mukavasti klassikkoelokuvia. Näitä olivat esimerkiksi suomalaisen 1960-luvun uuden aallon suurin yleisömenestys Käpy selän alla (1966), Erkki Karun säestetty mykkäklassikko Nuori luotsi (1927) ja Federico Fellinin rakastettu tie-elokuva La Strada (1954). Mikko Niskasen Käpy on ilahduttavasti säilyttänyt tuoreutensa ja on tietenkin merkittävä myös ajankuvana. Erkki Karun Nuori luotsi on tekstiplanssejaan myöten visuaalisesti kaunis elokuva, joka edustaa suomalaisen elokuvan komeinta melodraamaperinnettä ja La Strada kuuluu maailman elokuvan klassikkoihin, joka on innoittanut suurta joukkoa merkittäviä ohjaajanimiä.
Teksti: Rami Nummi
Kuva: Sensommar Filmfestin kuva-arkisto
Porin ylioppilaslehti 
Jätä kommentti