Lehtemme lukijoille entuudestaan tuttu Saijaa Saijaa on vihdoin saanut debyyttialbuminsa uunista ulos, ja tuoksu on huumaava. Porilaisviisikko tarjoilee rouheita kitarasoundeja ja moniäänisiä melodioita uuden aallon hengessä. Kompit ovat nopeita, riffit iskeviä.
Aloitusraita Sonta Santeri kertoo heti mistä on kyse. Tyylikkäät kitaramelodiat ja säröisä basso yhdistitetään absurdiin huumoriin. Kappale tuo jostain syystä mieleen edesmenneen humoristin ja neron Frank Zappan.
Levyn muissa kappaleissa huumori ei ole aloitusraidan tapaan alleviivattua. Monissa teksteissä on läsnä modernin ihmisen kaiho: höyryävät kaivonkannet, sotakoneet, kotiinpaluu. Saijaa Saijaan vahvuus onkin haikean mutta ei surullisen kuvaston polyfonisessa kuvittamisessa.
Jokseenkin epätasaisen kokonaisuuden ehdottomiin helmiin lukeutuvat sotakuvastoa vilautteleva Joen rantaan, pimeässä kuunneltava Kuun valoa ja tuleva radiohitti Kakskytneljätuntia, jonka kertosäe laulattaa mukana vaikkei haluaisikaan.
Yhtyeen melodiataju on iskemätön, mutta tuotanto on paikoitellen ontuvaa. Vahvat sävelmät kaipaisivat ympärilleen enemmän ilmaa. Osassa kappaleissa tämä toteutuukin oivallisesti, eikä moitinnan varaa löydy.
Toivottavasti porukka pysyy kasassa tätä levyä pidempään. Odotan yhtyeen seuraavaa liikettä mielenkiinnolla.
***½
Aleksi Malinen
Saijaa Saijaa: Mitäs me sankarit
(Karkia Mistika)
ilmestyy 10.10
Porin ylioppilaslehti 
Vastaa