Mitä olisi Porin kesä ilman Pori Jazzia? Sitä emme tiedä, eikä onneksi tarvitsekaan. Sen sijaan tiedämme, millainen tapahtuma jazzit olivat tänä kesänä. Pointin toimituksen Sara Tammelin, Julia Saarinen ja Henri Kari kävivät kokemassa Pori Jazzin pääkonsertit vuosimallia 2026.
Sara – jazzfanin havaintoja
Minulle Pori Jazz on tuttu jo 90-luvun alun perhepiknikeistä, joissa alle kouluikäinen tuleva jazzfani aivopestiin vuosi toisensa jälkeen festivaalin ihanuudesta. Viimeisen 10 vuoden aikana iso osa jazzailustani kului viinibaariyrittäjänä. Tuolloin jazzviikko koostui keskimäärin 112 työtunnista muiden viihtyvyyttä taatessa. Nykyään tasapaino löytyy mukavista ilmaiskonserteista sekä jameista. Pääkonserttipäivistä torstai on muodostunut omaksi lempipäiväkseni lähteä Areenalle. Niin tänäkin vuonna. Lähdin etsimään vanhan Pori Jazz -ajan tunnelmaa Lokkilavalta sekä katsomaan, kuinka ”ei suoranaiset jazzmuusikot” sovittivat kappaleitaan jazztunnelmaan päälavalla.
Mikko Kuustonen | Päälava | to 16.7. klo 17:30–18:30
Ennen kuin yksikään jazzteltta oli vielä saatu pystyyn, alkoi keskustelu tiettyjen artistien oikeudesta – tai sen kyseenalaistamisesta – olla osa jazzohjelmistoa. Yksi näistä konkareista oli 50-vuotistaiteilijajuhlaansa viettävä Mikko Kuustonen, joka esiintyi ensimmäistä kertaa Pori Jazz -festivaalien päälavalla. Minulle Kuustonen oli yksi odotetuimmista esiintyjistä, jonka monipuolinen ura, musikaalisuus ja bluestausta eivät aiheuttaneet osaltani epäilyksiä tulevaa kohtaan.
Bändi koostui artistin itsensä (laulu, akustinen kitara, huuliharppu) lisäksi lahjakkaista jazztaustaisistakin muusikoista Varre Vartiaisesta (kitarat), Tuomo Prättälästä (kosketinsoittimet ja laulu), Ansku Mellasesta (basso ja laulu) ja Harri Ala-Kojolasta (rummut). Odotukseni olivat jokseenkin korkeat jazzahtavien ja svengaavien versioiden osalta, mutta melko tunnistettavia ja alkuperäisiä sovituksia vastaavia vetoja auringossa heiluvalle yleisölle lopulta tarjoiltiin. Kuustonen tunnusti kokeneensa etuoikeudeksi olla osana Jazzien pääkonserttien ohjelmaa, mikä välittyi aitona ja sydämellisenä tunnelmana lämpimässä kesäpäivässä.
Settilistan alkupuolella kuullut Abrakadabra ja Enkelit lentää sun uniin oli puettu hieman groovimpaan muotoon: molemmissa Prättälä pääsi revittelemään välisooloissa niin autotunen kuin vibrafonisaundia jäljittelevän kosketinsoitannan keinoin. Mieleni palasi hetkeksi edellisillan Severi Pyysalon muistojameihin Porin Teatterin pienellä näyttämöllä. Aurora noudatti puolestaan hyvinkin perinteistä ja tunnistettavaa muotoa, mikä näytti kyllä toimivan yleisölle. Moni istuja nousi seisomaan ja useampi puhelin nousi päiden ylle taltioimaan tunnelmaa. Kuustoselle uskollinen huuliharppuilottelu toistui nostalgisissa kappaleissa ja nosti hymyn yleisön huulille.
Keikan keskivaiheilla kuultiin 90-luvulta kappale Jään sisälle, jonka välisoolossa puolestaan saatiin kokea Varre Vartiaisen sähkökitarataiturointia – aavistuksen varovaisena versiona mielestäni, sillä Jazzeilla jos missä olisi voinut irrotella. Kanssakatsojiini musisointi upposi ja soolo kirvoitti jopa spontaanit väliaplodit kuin jazzjameissa ikään.
Kuustosen uran alkupään tuotannon jälkeen olikin aika siirtyä kahden kappaleen ajaksi uusiin melodioihin, kun omaelämänkertakirjaan pohjautuva levytys Pysyn tässä koki ensikertaa live-esityksen Kuustosen mukaan nimenomaan täksi päiväksi tehdyn ”Pori Jazz -version” muodossa. Kappale lukeutuu omiin suosikkeihini ja kylmät väreet kulkivat käsivarsissa, vaikka lämpömittari näytti melkein +30 asetta. Harmillisesti versio jäi mielestäni hieman laahaavaksi, vaikka sekä Vartiaisen lyhyt kitarasoolo että Prättälän urkumaiset soinnut ja hetkittäin kevyemmät vibrafonimaiset tiluliluttelut toivat kokonaisuuteen eloa ja valoa. Kun päätin luopua liiasta analysoinnista ja keskittyä vain kuuntelemaan Kuustosen tunnetta ja tulkintaa, melkein liikutuin. Toinen uutuuskappale heitti meidät tunnelmasta toiseen, kun Elävien kirjoissa sai lattariasun ja jopa lännenelokuvamaisen tunnelman.
”Olen tehnyt elämässäni kaksi positiivista biisiä ja tämä on toinen niistä” -alkuspiikin myötä pärähti soimaan Onnentyttö, jossa yhdistyi perinteikkyys ja jazzeille sopiva jamifiilis. Prättälän ilottelu, Kuustosen huuliharppu ja Vartiaisen loppusoolo saivat yleisön taputtamaan mukana tahdissa. Taputukset jatkuivat, kun seuraava kappale palasi lattaritunnelmiin ja paljasti lopulta sisältään Kaktusviina -kappaleen, joka oli kokenut eniten versiointia koko setistä. Tyylillisesti jopa bossanovaan taittava letkeä versio saikin muutamat festarikävijät tanssimaan kunnolla ja osa heilui kuin palmujen alla ikään.
Kiitosten saattelemana oli aika siirtyä setin viimeiseen vetoon - Taivas varjele - jossa Vartiaisen viimeinen soolo nousi aivan uusiin sfääreihin. Kävellessäni kohti Lokkilavaa ja seuraavaa esiintyjää, taustalla raikuva wo-o-ooo-o-o, aurinko, lämpö ja ihmiset saivat oloni yksinkertaisesti vain hyväksi ja onnelliseksi. Erikoinen tuo karisman voima.
”Ihanaa juuri tässä festarissa on, että täällä soitetaan luomuna, ilman taustanauhoja, mikä on harvinaista. Pitäkää siitä kiinni, se on lahja.”
Mikko Kuustonen
Matteo Mancuso | Lokkilava | to 16.7. klo 18:30–19:45
Kun kolme nuorta italialaista herraa astuu lavalle hieman machon musiikin soidessa tarkoituksenaan esitellä kitarataituruutta, yllätyn melkoisesti siitä, kuinka nöyrän ja jopa ujon oloinen itse päätähti on. Vuonna 1996 syntynyt Matteo Mancuso vastaa kitarasta, Riccardo Oliva bassosta ja Gianluca Pellerito rummuista. Kuten moni – erityisesti nuoremman polven – jazzkoonpano, Matteo Mancuso trio oli valinnut melko rokahtavan perusvireen liveversioihinsa suhteessa alkuperäisiin sovituksiin.
Heti esityksen alusta asti oli selvää, että tekemisen keskiössä oli nimenomaan soittotaito – välispiikit olivat harvassa ja koostuivat lähinnä kappaleiden nimistä tai niiden taustalla olleista inspiraatioista, ja muutenkin lavapreesens perustui siihen, kuinka musiikki puhui puolestaan. Hieman elävyyttä meininkiin toi basisti Olivan liikehdintä ja ilmeet, jotka välittivät musiikin luomaa sisäisestä myllerryksestä. Settilistassa oli selkeästi huomioitu koko kolmikko, vaikka trio kantoi kitaristin nimeä: osa coverkappaleista vaikutti olevan mukana ikään kuin basistin toiveina ja jokainen pääsikin vuorollaan osoittamaan suvereniteettiaan soolojen muodossa.
Kolmikko oli ensimmäistä kertaa Suomessa, mutta jazz-lavoja Mancuso on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt jo kiertää: hän nousi kotiseudullaan Sisiliassa lavalle ensimmäistä kertaa vain 12-vuotiaana. Pitkästä urastaan huolimatta tämänhetkinen kiertue esitteli vasta hänen toista albumiaan – Route 96 – joka ilmestyi kuluvan vuoden alussa ja jossa kokoonpano on sama kuin Pori Jazzeilla kuultava kolmikko. Settilista koostuikin noin 50–50 omista sävellyksistä ja covereista.
Musiikillisesti vaihtelevuutta riitti hunajaisesta tunnelmoinnista funkyyn ja maagisesta meditatiivisuudesta roisimpaan rokkiin, johon olisi voinut törmätä minkä tahansa hieman vanhemman rokkibändin keikan kitarasoolohetkissä. Myös bassosoolot aikaansaivat spontaaneja väliaplodeja ja riemunkiljahduksia. Tunnelmaan sekoittui samalla jotain vanhaa perinteistä Lokkilavan meininkiä, mutta myös uudempia tuulia: vaikka yleisö selkeästi fiilisteli esiintyjää, takapuolet pysyivät penkeissä kuin tanssikiellon aikana ikään – uutena elementtinä toki älypuhelimien kuvausmahdollisuus, jota kyllä hyödynsi moni.
Itselleni keikan kohokohta oli ehdottomasti Stevie Wonderin upea, alun perin vuonna 1974 Syreetan julkaisema ja sitten useita versiota aikaansaanut taidonnäyte Cause We’ve Ended as Lovers. Kappale toi jollain lailla esiin muusikoiden italialaiset juuret elokuvamaisella maalailevuudellaan. Tunnelma vaihtui verrattain nopeasti siirryttäessä omaan tuotantoon, kun vuorossa oli Isla Feliz -kappale, jonka alkuperäisessä versiossa on tuplakitarat Antoine Boyerin avustuksella. Mancuson mukaan he yrittäisivät parhaansa selvitä yhdellä, ja ainakin omaan musiikilliseen ymmärrykseeni se riitti varsin mainiosti!
Loppua kohti meininki muuttui mytologiseksi ja alkukantaiseksi, ja hetken olin jossain viikinkien maailmassa – tai Iron Maidenin keikalla.
Kevyt ja ilotteleva meininki sopi valtavan upeasti Lokkilavan kuumaan ja aurinkoiseen päivään, jossa muutama lokki kaarteli alueen ympärillä vastaten artistin ominaisuudesta esityksessä. Soiton monipuolisuus sisälsi ajoittain myös jazzjamimeininkiä improvisoiduilla osuuksilla, jotka saivat soittajat itsensäkin naurahtelemaan. Oli haitsurumpuja, näppäiltyä kitarointia ja jopa standing ovation. Loppua kohti meininki muuttui mytologiseksi ja alkukantaiseksi, ja hetken olin jossain viikinkien maailmassa – tai Iron Maidenin keikalla. Nopeiden kiitosten jälkeen oli aika viimeisen kappaleen, joka oli Pee Wee Ellisin coverkappale The Chicken, jossa trion veijarimainen funkympi puoli sai otteen. Mitä tältä kolmikolta voisi vielä odottaa?
Kenny Barron ”Songbook” | Lokkilava | to 16.7. klo 21:00–22:15
Pori Jazz -festivaalin olemassaolosta ja tapahtuman kokemista – ja ehkä vielä tulossa olevista – muutoksista on keskusteltu jo useampana vuonna. Istuessani Lokkilavan edustalla, kirkonpenkkien mukavuutta muistuttavilla puupenkeillä, pystyin aistimaan entisajan Jazz-tunnelman. Kenny Barron, 83-vuotias amerikkalainen pianolegenda, oli juuri astunut entiselle päälavalle kiittäen suomeksi yleisöä suosionosoituksista. Aloituskappale lähti liikkeelle herkästi pelkän pianon voimin, ja siinä vaiheessa festivaalien kokema muutos konkretisoitui itselleni selkeimmin: läheisen Skôda-lavan jytke kantautui häiritsevästi korviimme rikkoen hetken taian. Kun basso ja rummut yhtyivät mukaan kappaleeseen, täytti musiikki kuitenkin paikkansa Kirjurinluodolla.
Alusta asti oli selvää, että lavalla oli kolme ammattilaista – jazztähtimuusikkoa. Trioa oli kerääntynyt kuuntelemaan harmillisesti hieman vähemmän yleisöä, mikä saattoi johtua päällekkäisestä esiintymisestä Imelda Mayn kanssa, sekä siitä aikataulullisesta tosiasiasta, että illan pääesiintyjä Seal aloittaisi seuraavana päälavalla. Moni taisi käyttääkin tämän slotin ruoka-, juoma- ja vessajonoissa. Aidon jazzin ystävälle se ei kuitenkaan tullut kuuloonkaan. Tällainen, samalla perinteinen ja ajaton, jazzilmaisu huippukokoonpanolla on harvinaista herkkua.
Tarkastellessani paikalla ollutta yleisöä ymmärsin nopeasti, että se koostui pitkälti alan ammattilaisista; muusikoista, joihin olin aikaisemmin törmännyt muilla lavoilla ja jameissa. Se kertoi mielestäni kaiken oleellisen kattauksen tasosta. Vähäeleinen, mustaan collegehuppariin pukeutunut Barron huokui karismaa, eivätkä trion muutkaan jäsenet jääneet tässä tähtipölyssä varjoon – itseasiassa bassossa loistanut Linda May Han Oh oli todennäköisesti yksi parhaista kuulemistani kontrabasisteista. Hän tuntui tuntevan musiikin koko kehossaan liikkuen kuin ollen yhtä itsensä kokoisen soittimen kanssa. Todistin myös ehkä pisimmän – ja parhaimman – kuulemani bassosoolon, jossa eläytyminen oli vielä sykähdyttävämpää ja aikaansai valtavat väliaplodit.
Toisaalta huomasin havahtuvani istumassa silmät kiinni hymyillen lämmittävässä laskevassa ilta-auringossa lokkien laulaessa solisteina ja vain nauttivani. Jazzia parhaimmillaan.
Koko yleisö kuunteli hiiren hiljaa ja keskittyen musiikkiin, mikä toisaalta korvasi kuulijoiden määrää. Välillä pohdin, olisiko osa settilistasta toiminut vielä paremmin suljetussa tilassa, hämyisellä jazzklubilla, jolloin soolo-osuudet yksittäisillä instrumenteilla eivät olisi joutuneet taistelemaan ulkoilmanlavan ympäröivien äänien kanssa. Toisaalta huomasin havahtuvani istumassa silmät kiinni hymyillen lämmittävässä laskevassa ilta-auringossa lokkien laulaessa solisteina ja vain nauttivani. Jazzia parhaimmillaan.
Kenny Barron ”Songbook” oli kokoonpanona täydellisessä tasapainossa, jossa kunnioitus välittyi niin ikään soittajien välisessä dynamiikassa. Rummuissa taituroi Gregory Hutchinson, jolle suotiin myös omia soolo-osuuksia. Kun noin 50 minuuttia tunnelmointia oli jo takana, lavalle nousi vielä huikean upeaääninen laulusolisti Ekep Nkwelle. Hämmästyttävän laajan äänialan omaava laulajatar solahti kokoonpanoon niin ikään tasa-arvoisena muusikkona, jonka instrumentti vain sattui olemaan ääni. Erityisesti matalat alarekisterin äänet ja vähäeleinen, mutta koskettava läsnäolo ja tulkinta saivat kylmät väreet kulkemaan kehossani. Pianosoolon kohdalla Nkwelle kääntyi Barronia kohti kuin kunnioittaen legendaa.
Mikäli vielä saisin mahdollisuuden nähdä ja kuulla Barronia, Ohta, Hutchinsonia ja Nkwelleä uudelleen, menisin ehdottomasti. Muistellessani kyseistä torstai-illan hetkeä Lokkilavalla, voin onnellisena todeta, ettei Pori Jazz ole kuollut tai kadonnut. Toki muutoksia on tullut – kuinkas muutenkaan 60 vuodessa – mutta oikeiden artistien kohdalla, alkuperäisessä Kirjurinluodon miljöössä, on tapahtuman ydin vielä saavutettavissa. Taito, nöyryys, karisma ja jokin erityinen yhteisöllisyys valtasi hetkeksi Lokkilavan ympäristön ja sai aikaan olon, että maailmassa on vielä paljon hyvää ja kaunista – ja ehkä vähän kliseisestikin – toivoa.
Tom Odell | Päälava | pe 17.7. klo 19:45–21:00
Another Love -jättihitistään tunnettu brittiläinen laulaja-lauluntekijä Tom Odell toi mukanaan Kirjurinluodon Areenalle kiinnostavan kokoonpanon: olin varsin ilahtunut nähdessäni lavalla muun muassa saksofonin, trumpetin ja viulun. Jo ensimmäisestä kappaleesta - Don’t Let Me Go– alkaen artistin persoonallinen ja tunnistettava saundi tuli selkeästi esiin. Koko keikan ajan kappaleiden rakenne toistui kovin samanlaisena alkaen Odellin säestäessä itseään pelkällä pianolla kasvaen kappaleiden edetessä valtaviin mittasuhteisiin. Tämä vaikutti mielestäni myös hieman haasteellisesti miksaukseen, sillä alun herkille äänimaisemille sopivat volyymit tuntuivat turhan voimakkailta lopun revittelyissä.
Mietin myös, oliko kokonaisuus rakennettu varta vasten Pori Jazzia varten, vai mentiinkö kiertuesapluunalla. Esimerkiksi Spinning -kappaleen herkkyys toimisi varmasti upeasti klubikeikalla, kun taas isolla ulkoilma-areenalla bändin mukaan tulo vasta parin minuutin yksinlaulun jälkeen näytti hukuttavan esiintymistä yleiseen hälinään. Can’t Pretend puolestaan toimi upeasti jazzahtavana versiona torvineen ja pitkine nuotteineen.
Ensimmäinen lyhyt spiikki kuultiin neljännen vedon jälkeen, kun Odell tiedusteli ”How you’re doing Pori Jazz Festival?” kävellessään samalla aivan eturivin eteen rakennetulle toiselle korokkeelle. Jo mainittu Spinning raikasikin pääasiassa ilman Odellin omaa soittoa viulun ottaen valtaa pianolta. Lopulta päämies kapusi takaisin pianon ääreen soittamaan seisaaltaan, sylki lentäen ja jopa karjuntaa muistuttavalla vimmalla ja raspilla. Nyt oltiin suurella lavalla ja sen mukaisissa elkeissä. Vaikutuin Odellin tavasta olla täysin läsnä ja antaumuksellinen – vaikka sitten senkin kustannuksella, että sylkeä vähän lentäisi. Somebody Else nostatti tempoa ja sai puhaltajat esittelemään omia tanssiaskeliaan. Kappaleen versiointi oli todella mainio ja jazzeille sopiva: svengiä ja menoa riitti, kun viulu ja molemmat puhaltimet asettuivat aivan lavan etuosalle jammailemaan.
Kokonaisuus muodostui jopa elokuvamaisen tunnelmalliseksi – äkkisiirtymä ylämaille.
Jamien jälkeen palattiin takaisin rauhallisempaan tunnelmointiin: numb oli hidas ja melankolinen, ja yleisön tahdissa taputtaminen tuntui mielestäni oudolta ja jopa kiusalliselta. Harras tunnelma jatkui, kun lähes koko muu bändi poistui ja Odell esitti Just Another Thing We Don’t Talk About -kappaleen lähinnä mies ja piano -painotteisesti. Pidän tällaisia versioita aina erityisen rohkeina valintoina isoilla festarilavoilla ulkoilmakonserteissa, mutta tällä kertaa valinta kantoi. Mukaan liittyi ainoastaan viulu ja jonkinlainen syntetisaattori. Kokonaisuus muodostui jopa elokuvamaisen tunnelmalliseksi – äkkisiirtymä ylämaille.
Hämmästelin, kuinka vähän ihmisiä oli oikeastaan katsomassa suosittua artistia. Kauempana vilteillä oli kyllä yleisöä, mutta rajattuun etualan rinkiin, jonne ei saanut viedä minkäänlaisia juomia – edes alkoholittomia – ei ollut juurikaan tunkua. Artisti ei antanut tämän häiritä vaan intensiteetti jakautui vain pienemmän porukan kesken. Kappaleiden versiointi siirtyi toistamaan alun hyväksi havaittua kaava hitaalla ja hiljaisella aloituksella kasvaen loppua kohti massiiviseksi: viimeistään tässä vaiheessa tuli selväksi bändin multitalentti suvereeni osaaminen, kun soittimet vaihtuivat lennossa toisiin; trumpetti, tamburiini, käyrätorvi sekä saksofoni ja huilu. Allekirjoittanutta puhuttelee aina saksofonisoolo ja sellaisesta saatiin nauttia nytkin.
Sanonta ”tunne yleisösi” nousi mieleen, kun Odell pyysi Don’t Cry, Put Your Head on My Shoulder -kappaleen aikana suomalaisia kysymään tuntemattomalta vierustoverilta lupaa laittaa kättä olalle yhteyden luomiseksi, mikä oli lähinnä jälleen kiusallista. Ystäväporukoissa kehotukseen kyllä tartuttiin ja ainakin lavan etuosa täyttyi yhdessä heiluvista fiilistelijöistä. Tämä nosti hyvin esiin livemusiikkiin erään paljoltikin vaikuttavan tekijän; kenen kanssa ja missä roolissa itse olet keikkaa katsomassa. Ympärilleni vilkuillessani, havaitsin useamman avoimesti itkevän ihmisen imemässä itseensä muun muassa Heal -kappaleen sanomaa.
Settilistan loppupuoli muodostui menevämmistä kappaleista, joissa koko bändi pääsi irrottelemaan kunnolla. Huomasin ajattelevani, että mies on selkeästi lahjakas muusikko ja pianisti, mutta ei mikään tanssija, mikä oikeastaan vain lisäsi aitouden ja hetkeen uppoutumisen kokemusta – mitä sitä turhaan miettiä, miltä näyttää, jos kuulostaa niin upealta ja on muutenkin maailmanluokan stara.
Kello 20.54 Odell sanaili: ”And finally the moment we’ve all been waiting for…some fucking jazz!”, mikä aloitti bändin esittelyn yksi kerrallaan soolojen muodossa: saksofoni, basso, viulu, sähkökitara, trumpetti, rummut ja lopuksi koko koonpano oli alatasanteella soittamassa sydämensä kyllyydestä. Tämä finaali oli mielestäni paras hetki koko keikan – ja oikeastaan koko viikonlopun – aikana! Kiitosten saattelemana koitti (todennäköisesti) se oikeasti kaikkien odottama hetki eli Another Love. Ja vihdoin koko areena lauloi – ja kuvasi.
Julia – festarikonkarin poimintoja
Olen asunut Porissa ja Satakunnassa vasta muutaman vuoden, joten paikallinen jazzkulttuuri on minulle verrattain uusi tuttavuus. Osallistuin Pori Jazzin pääkonsertteihin ensimmäisen kerran vuonna 2025, joten tämän kesän tapahtuma oli minulle elämäni toinen – festarikävijänä toki olen monessa liemessä marinoitunut! Ihastuin viime vuonna Jazzien rentoon piknik-meininkiin, johon en ollut muilla festareilla törmännyt. Aiemmasta viisastuneena osasin tänä vuonna varautua festareihin paremmin eväin, jotta en joutunut kadehtimaan muiden appeita.
Pääkonserttien esiintyjistä suurin osa oli minulle tuntemattomia, mutta mahtui joukkoon myös kourallinen tietämiäni artisteja. Eniten odotin yhdysvaltalaisen Scissor Sistersin esiintymistä. Nykypäivän trendin mukaan bändi on tullut minulle tutuksi TikTokista. Valtaosan esiintyjistä ollessa minulle ennestään vieraita tarjosi tapahtuma täydellisen mahdollisuuden löytää päivitystä soittolistoilleni.
Torstai = viiniä ja viisauksia
Ensimmäisenä pääkonserttipäivänä suurimman vaikutuksen minuun teki irlantilainen Imelda May. Hän tarjoili yhtyeineen mielestäni Škoda-lavan tämän vuoden menevimmän show’n. Pitkälti rockabilly-musiikista koostunut setti iski rokkarisydämeeni. Muusikoiden hyvää meininkiä oli ilo seurata; kontrabassoa soitettiin kuin kevyttä kitaraa samalla kun kitaristi hyppi tasajalkaa.
Railakas meno sai aikaan suosionosoituksia, vähän erikoisempiakin. May mainitsi settinsä alussa, että viini maistuisi, eikä aikaakaan, kun eräs herra yleisöstä kiikutti hänelle viinilasillisen. Keikan loppupuolella samainen herra toi kokonaisen viinipullon ja tarpeeksi laseja koko bändille. Kippis!
Illan luontohavaintona bongasin päälavan läheisyydessä korvamadon. Free your mind, and the rest will follow, kuului Kirjurin torstai-illassa kultaisten paljettimekkojen kimaltaessa päälavalla. Jos minun pitäisi kuvailla yhdysvaltalaista En Vogue -trioa yhdellä sanalla, olisi se asennemuijat.
Päivän pitkän päätöksen esitti torstain nimekkäin artisti, isobritannialainen Seal. Puoli yhdeltätoista alkanut show kesti peräti kaksi tuntia, mikä on festarikeikalle maratonmitta. Esitettävää tuotantoa riitti, ja mahtui väliin muutamia elämänviisauksiakin. Ennen tähden astelemista lavalle nähtiin skriiniltä meemimäinen traileri, joka sisälsi muun muassa laulajan naamalla varustetun hylkeen – vitsi upposi ainakin meikäläiseen.
”I feel like I’m doing it with a condom!”
Seal
Iltasaduksi Seal jakoi elämänviisauksiaan, joista muistiinpanoihini päätyi lause: ”It’s not happening to me, but for me”. Lisäksi artisti julisti muun muassa, että elämässä asiat on tehtävä intohimolla ja itseään varten. Myöhäisen kellonajan ja tuntien mittaisen festaroinnin seurauksena en saanut kokeneen artistin aforismeista muuta irti, mutta ehkä joku muu viisastui hänen sanoistaan enemmän. Mieleeni toki jäi kirkkaasti Sealin tokaisu ”I feel like I’m doing it with a condom”, kun soittimien äänenvoimakkuus oli hänen makuunsa turhan hiljainen. Hylje on ilmeisesti huumorimiehiä!
Perjantai = mukaansatempaavaa musiikkia
Kävin jazzien pääkonserteissa ainoastaan yhdellä suomalaisartistin keikalla. Festarikokemukseni suomalaisedustuksen hoiti Vesala, jonka kaunis ääni ja vaikuttavat sanoitukset saivat aikaan kylmiä väreitä kesähelteellä. Nunnapukuisten taustalaulajien kanssa esiintyneen artistin show toisti välispiikkejä myöten samaa kaavaa kuin Ruisrockissa, jossa näin hänet aiemmin kesällä. Settilistalla oli toki pari (toive)muutosta, jotka edustivat artistin melankolisempaa tuotantoa. Toisteisuudesta huolimatta esitys oli vaikuttava ja mukaansatempaava, mikä näkyi ja kuului yleisön fiilistellessä hittikappaleiden mukana.
Yhteen kertaan jäi osaltani myös Lokkilavan artistitarjontaan tutustuminen. Toki musiikki oli lopulta toissijaista, koska jäin pöydän ääressä evästäessä suustani kiinni Mikan ja Jukan kanssa. Spontaani kohtaaminen uusien tuttavuuksien kanssa poiki keskustelua muun muassa jazzien esiintyjistä, leirintäalueen aamujameista ja festivaalin kehityksestä vuosien saatossa. Esiin nousi kannatusta ja vastustusta saanut pääkonserttialueen muuttaminen anniskelualueeksi, ja lasten pääsyn rajaaminen päälavan viereiselle perhealueelle. Seuraamme liittyneen Henrin (Kari) kanssa olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että lapset olisivat sopineet vallan hyvin muun festarikansan joukkoon – sen verran rauhallista menoa saimme todistaa. Mika nosti esiin tapahtumatuotantoon vaikuttavan Suomen alkoholipolitiikan – kenties siinä olisi hiottavaa.
Eräs suosikkiasioistani festivaaleilla on niiden tunnelma, johon vaikuttavat oleellisesti paikalla olevat ihmiset. Siinä on jotain hienoa, kun suuri joukko kokoontuu nauttimaan livemusiikista ja kokemaan jotain yhteistä. Samoja mielenkiinnon kohteita jakavien ihmisten kanssa on helppoa saada keskustelu aikaiseksi. Minä, Mika, Jukka ja Henri juttelimme lopulta miltei tunnin ajan jazzin soidessa taustalla. Ihmiskohtaamiset ovat yksi festareiden suola!
Juttutuokion jälkeen kiisimme päälavan luo, jossa esiintymisvuorossa oli Tom Odell. Isobritannialaislaulaja-pianistin vahva ääni, puhdas laulu ja kappaleiden koskettavat sanoitukset suorastaan lumosivat minut. Odell lauloi ja soitti taitavasti saaden minut uppoutumaan musiikin pyörteisiin korvat höröllä ja (ehkä vähän vetiset) silmät ammolla.
Perjantain päätti nollari-poppihittejä toisensa perään tarjoillut Sugababes. 2000-luvun alun hittinikkarit olivat minulle uusi tuttavuus, sillä edes heidän tunnetuimmat kappaleensa eivät olleet osuneet korviini aikaisemmin – tai ainakaan en niitä tunnistanut. Se ei kuitenkaan fiilistelyä haitannut, ja löysinkin itseni jammailemasta poppibiisien mukana. Samoin tekivät niin äidit kuin tyttäret jazzien perhealueella. Oli ihanaa seurata vierestä, miten samat kappaleet iskivät eri sukupolviin, kenties toisiin ensi kertaa ja toisiin uudestaan vuosien jälkeen.
”We sound pretty good together”, totesivat yhtyeen jäsenet keikkansa aikana harmonioinnin päätteeksi. Kyllä he sen verran hyvältä kuulostivat, että kaksi settilistan kappaletta päätyi omille soittolistoilleni. Push The Button ja About You Now osuivat ja upposivat mukaansatempaavalla jammailtavuudellaan.
Lauantai = tarinointia, taikaa ja tanssia
Edellisillan pääesiintyjän tavoin myös lauantaina kuultiin naistrion harmoniointia. Yhdysvaltalainen Say She She esiintyi päälavaa pienemmällä Škoda-lavalla, mutta tarjoili päälavan tasoista musisointia. Laulajien äänialat olivat erittäin laajat, ja kappaleiden yhteydessä kuultiin jopa linnunviserrystä. Kolmikko veti hyvällä meiningillä, ja sai vaikeat laulutekniikat vaikuttamaan vaivattoman helpoilta. Lisäksi huomioni kiinnittyi jälleen esiintymisasujen paljettikiiltoon, jota oli havaittavissa paljon viikonlopun aikana.
Moni oli selkeästi tullut uhmaamaan jazz-lauantaita varjostanutta (valtakunnallisestikin uutisoitua) rankkasadetta päälavalla esiintyneen John Legendin vuoksi. Yhdysvaltalaismiehen esitys oli nimeltään ”A Night of Songs and Stories”, joka koostui hänen elämäntarinaansa seuraavista osista. Tarinat ja kappaleet vuorottelivat läpi koko esityksen, jonka Legend hoiti soolona pianon ääressä. Olen itse menevämpien esitysten ystävä, joten tämä konsepti ei ollut minun makuuni – festareilla haluan kuulla musiikkia, en pitkiä jaaritteluja.
Ottaen huomioon, että kyseessä on show, jota Legend on esittänyt jo useammissa tapahtumissa, olisi stories-osion toivonut olevan vähän luontevampi kuin saimme todistaa. Tekstiä tuli kuin tykin suusta, mutta se oli peräisin prompterista, jonka lukeminen ei jäänyt epäselväksi. Välillä sanoja tuli Legendin suusta niin tiuhaan, että tuli olo kuin hän olisi yrittänyt tehdä jonkin sortin puhumisen nopeusennätystä. Kenties tarinoita olisi tullut tiivistää vähän, jotta aikaa olisi jäänyt pienille hengähdystauoille. Mutta osaa mies laulaa ja soittaa, sitä en todellakaan ala kiistämään!
Legendin tarinatuokion jälkeen festarialueella kävi varsinainen väkikato. Jäljelle jäänyt väki ei antanut sateen ja sen mukanaan tuomien lätäköiden haitata menoa, vaan tanssi niissä villisti hyppien. Paikalla vaikutti loppuillasta olevan vain varsinainen juhlakansa!
Ainakin hyvää energiaa riitti, sillä eturivin tuntumassa väki hyppi ja tanssi vesilätäköissä vailla huolta huomisesta ja mahdollisesta vilustumisesta.
Škoda-lavan viimeinen esiintyjä oli isobritannialainen Corinne Bailey Rae, jonka tunnetuin kappale on somen lyhytvideoistakin tuttu ”Put Your Records On”. Kauniissa värikkäässä paljettiasussa esiintynyt Rae toi lempeyttä ja lämmön tunnetta harmaaseen sadeiltaan. Laulaja jakoi hyvää energiaa julistamalla ”hope you get your dreams” hokien sitä jokaiseen yleisön kolkkaan päin. Hänestä välittyi kiltti tunne, ja ikään kuin ilmassa olisi ollut jotain taikaa. Ainakin hyvää energiaa riitti, sillä eturivin tuntumassa väki hyppi ja tanssi vesilätäköissä vailla huolta huomisesta ja mahdollisesta vilustumisesta.
Vaikka festarialue oli melkoisen tyhjän näköinen, antoi festarin päätösesiintyjä Scissor Sisters tuutin täydeltä viihdettä. Jazz-viikon lopetus oli värikäs, energinen ja monipuolinen, eikä varmasti jättänyt ketään kylmäksi. Vaikka yhtyeen yksi hitti kantaa nimeä ”I don’t feel like dancing”, ei se todellakaan pätenyt edes juron suomalaisyleisön keskuudessa. Väki hyppi, pomppi ja tanssi, eikä sade ollut enää ainut väkeä kastellut asia, kun hiki vain virtasi.
Nähtiinpä lavalla myös vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kun sateen kastelema alusta sai yhtyeen kitaristin, Del Marquis’n, liukastumaan. Siinä rytäkässä hajosi kitara, mutta onneksi korvaava soitin löytyi äkkiä ja show jatkui kuin mitään kaatumista ei olisi tapahtunutkaan. Odotin Scissor Sistersiä eniten ja myös pidin heistä eniten. Positiiviset tunteet olivat molemminpuolisia: yhtyeen solisti Jake Shears kehui meidän olleen heidän kesän kiertueensa tähän asti paras yleisö.
Henri – valokuvaajan pari sanaa
Vuoden 2026 Jazzit olivat itselleni neljännet Jazzit – ja myös neljännet Pointin valokuvaajana. Edellisistä vuosista poiketen tämän vuoden Jazzeilla ei ollut “ennakkosuosikkia”, vaikkakin usea artisti oli entuudestaan ainakin hieman tuttu. Ennakolta odotin eniten Sealia ja etenkin hänen “Kiss from a Rose” -kappalettaan, joka on ollut lapsuudesta asti yksi suosikeistani.
“Kiss from a Rose” oli liki uskonnollinen kokemus.
Torstai jäi valitettavasti minulta hyvinkin vajaaksi muiden töiden takia, mutta kuin ihmeen kaupalla löysin itseni päälavan kuvausalueelta kello 22:27 – alle kolme minuuttia ennen Sealin konsertin suunniteltua alkamisaikaa. Kiirehtiminen oli lopulta kaiken vaivan arvoista, sillä Seal tarjosi mahtavan show’n. Miehen komea ääni ja vahva lavakarisma valloittivat ainakin oman sydämeni kahdeksi tunniksi – keikan jälkeen tekstasinkin kavereilleni, että “Kiss from a Rose” oli liki uskonnollinen kokemus.
Perjantailta ehdottomasti mieleenpainuvin esiintyjä oli Jalen Ngonda, jonka konsertti Škoda-lavalla villitsi yleisön täysin. Otin Pori Jazzien sivuilla olevan kuvauksen “2000-luvun Marvin Gayesta” vastaan hyvin skeptisesti, mutta jo konsertin alussa minun oli myönnettävä, että väitteessä oli perää. Enkä selkeästi ollut ainoa vaikuttunut, sillä yleisön raikuvat aplodit sekä kovaääninen “we want more” -huuto oli jotain sellaista, mitä en ole aikaisemmin ainakaan Škoda-lavalla kuullut.
Sateinen lauantai toi Jazzeille hyvin erilaisen tunnelman. Alue oli muita päiviä tyhjempi ja olikin suuri harmi huomata valtaosan yleisöstä lähtevän heti John Legendin konsertin jälkeen. Vaatekerran ollessa litimärkä vuoden 2026 Jazzien kruunaavan Scissor Sistersin konsertin odotus oli tuskaista. Bändin show oli kuitenkin niin viihdyttävä, etteivät märät kengät hidastaneet askellusta keskiyöllä sateessa kotiin kävellessä. Scissor Sisters oli vienyt sydämeni täysin.
Tunnelmaa hieman litisti maanantaiaamuna herätessäni siihen, että puhelimeni näyttö vilkkui neonvihreätä – tämän vuoden Pori Jazzit koituivat kalliiksi kuvaajalle. Onneksi voin hakea turvaa siitä, että lauantai-illasta alkaen myös minä olin scissor sister.
Pointin toimituksen kokonaisarvosana vuoden 2026 Pori Jazzien pääkonserttitapahtumasta: ★★★★
Teksti: Sara Tammelin, Julia Saarinen, Henri Kari
Kuvat: Henri Kari
Porin ylioppilaslehti 
Jätä kommentti