Pointin kulttuuritoimituksen esimies Aleksi Malinen luotaa kuluvan vuoden musiikkitarjontaa ja listaa vuoden mielenkiintoisimpia äänitteitä.
Musiikkivuosi 2013 on ollut harvinaisen tapahtumarikas ja kaikin puolin ilahduttavan värikäs. Kuten tavallista, isot dinosaurukset julkaisivat odotettuja jytkyjä, uudet tekijät yllättivät. Keskiverron äänitaiteen harmaasta massasta oli kohtalaisen helppo kouraista 100 listallemme sopivaa kappaletta, jotka kuvastavat tavalla tai toisella kuluvaa vuotta.
Vuoden isoin levy on eittämättä Kanye Westin Yeezus, joka on elvistellyt varmaankin jokaisen listauksen kärkikymmenikössä. Ihmekös tuo. Levy on levottomuudestaan huolimatta oivallinen osoitus siitä, mitä voidaan tehdä, kun konventiot heitetään rojukoppaan ja kaikki tehdään uusiksi. Räjähdyksen voimalla sykkivät kompit yhdistyvät Westin hämmentävään sanailuun ja muodostavat ikimuistoisen kokemuksen – niin pahassa kuin hyvässä.
Daft Punk lopetti pitkään jatkuneen levytystaukonsa albumillaan Random Access Memories, joka vie duon ääniavaruutta groovaavampaan suuntaan. Chicistä tunnettu Nile Rodgers esittelee levyllä komppaustaitojaan, jotka muodostavat kokonaisuuden selkärangan. Kappaleet askaroivat mieleen tanssilattian, jolla koko maailma tamppaa.
Loppuvuodesta julkaistu Reflektor junttaa Arcade Firen entistä syvemmälle areenaluokan indiebändien sarjaan. Haitilaisessa grillauskastikkeessa marinoitu lihakimpale saa jalat vipattamaan, vaikka yhtyeen edellisestä levystä poiketen hittikimarasta ei tällä kertaa ole kyse. LCD Soundsysteminä nimeä saaneen James Murphyn tuotannot vievät Arcade Firen soundia tuoreeseen suuntaan. Ennestään tutut vahvat melodiat ja naiivit sanoitukset ovat yhä läsnä.
Suomen suurin äänite on varmasti J. Karjalaisen odotettu uutuus Et ole yksin. Lähemmäs juuriaan askeltanut Karjalainen esittää rehtiä rock-musiikkia rehellisillä sanoituksilla. Korkeiden tuotantoarvojen albumi on ainakin Stupidon vuoden myydyimpien levyjen listalla kolmantena.
Vuoden suomalainen yllättäjä oli omalla kohdallani helsinkiläisnelikko Hopeajärvi, jonka amerikkalaista post-punkkia Sielun Veljiin yhdistävässä ilmaisussa kulmikkaat kitarat ja laulaja Teemu Tannerin sanamaalailu liittyvät toimivaksi kokonaisuudeksi. Yhtyeen nimeä kantavan levyn suurin heikkous on lyhyt kesto. Huhujen mukaan kevät tuo tullessaan uutta materiaalia, jota tässä taloudessa odotellaan kieli pitkällä.
Ulkomaisia yllättäjiä oli useita, mutta maininnan arvoiseksi nousee ainakin Rhyen debyyttialbumi Woman. Moderni pop-levy luottaa vahvoihin melodioihin ja herkkään tulkintaan. Rhye edustaa Autre Ne Veut’n ja Blood Orangen kanssa vaihtoehtoista ja vaikeasta määriteltävää pop-musiikin sarkaa.
Hiphopin puolella eräs vuoden mieleenpainuvimmista albumeista on loppumetreillä julkaistu mestaririimittelijä Asan kahdeksas pitkäsoitto Rapsodia. Toimitus olisi mielellään nostanut esille jonkun esikoisräppärin, mutta minkäs teet. Asan rento uutuus on mielikuvituksellisesti vellovan puhelaulun ja genren perinteisiin nojaavan tuotannon ansiosta vuoden paras suomalainen hiphop-levy. Piste.
Yksittäisistä korvamadoista eniten hämmennystä ovat aiheuttaneet Heikki Kuulan vahinkohitti Koirakaveri ja Liemisen teos Tääl on Lieminen. Koiralaulut ovat parasta, mitä tiedän, Lieminen ei.
Radiosoittoa ovat tänä vuonna dominoineet nuoret herrat. Isac Elliot ja Robin julkaisivat uutukaiset äänilevynsä, jotka vievät suomalaista liukuhihnapoppia kansainvälisempään suuntaan. Erityisesti Elliotin levyn tuotanto on hilattu maailmanluokan listapopin lukemiin.
Edellä on mainittu vain promillen siivu tänä vuonna julkaistujen levyjen kermasta. Erityisiä julkaisuja löytyy yllämainittujen lisäksi runsaasti, joten laittakaa Spotify tulille ja ottakaa mukava asento. Luvassa on seitsemän tuntia musiikkia vuodelta nollakolmetoista.
Teksti: Aleksi Malinen
Porin ylioppilaslehti 
Vastaa