Darya on paras ystäväni. Olimme kuusi vuotta samassa koulussa, samalla luokalla, usein samoilla kursseillakin. Vietimme joskus niin paljon aikaa yhdessä, että tietämättömämpi olisi saattanut luulla meitä pariskunnaksi.
Läpi sen ajan Darya vältteli aina maansa politiikasta puhumista, todeten korruptoituneen hallituksen nokittelusta välittämisen olevan turhaa: “Eivät ihmiset välitä politiikasta, he haluavat vain elää elämäänsä.”
Viime keväänä valmistuimme yhtä aikaa. Minä palasin Suomeen, Darya Ukrainaan. Hän aloitti työt englannin kielen yksityisopettajana, koska ei sen kummemmin tiennyt mitä välivuodellaan tekisi.
Marraskuussa hän vieraili ensimmäistä kertaa Kiovan Maidan-aukiolla. Sen jälkeen Daryan välivuoden suunnitelmat ovat olleet selvät, sillä hän on päivittäin osallistunut Maidan-protestien järjestämiseen. Hän on kantanut kiviä barrikadeille. Kokannut nälkäisille. Järjestänyt entisellä yliopistollamme Yhdysvalloissa keräyksen Maidanin lääkevarastojen täydentämiseksi.
Maidan on täydellisin yhteisö, jonka olen koskaan kokenut. Siellä tuntee, että ihmiset välittävät toisistaan. Sinulle tarjotaan lämpimiä vaatteita, ruokaa tai teetä, mikä tekee Kiovan talvesta paljon lämpimämmän. Maidan on yhtenäisyyden, luottamuksen ja välittämisen paikka.
Illalla, sen jälkeen kun hänet on passitettu luostariin perustetusta kenttäsairaalasta kotiinsa odottamaan auringonnousua, Darya on ottanut tehtäväkseen raportoida päivän kokemuksistaan Facebook-profiilissaan. Joka ilta uudet kuvat barrikadien takaa, haavoittuneiden muistokirjoitukset ja raportit markettien tyhjistä leipähyllyistä virtaavat ruudulleni.
Kannamme ruokakasseja Maidanille. Koko eilisillan katsoin apokalyptisia kuvia internet-TV:n kautta, mutta tänään näen ne ensimmäistä kertaa omin silmin. Ammattiliittojen talo palanut läpikotaisin. Vielä eilen olin siellä ja soitin äidille: “Älä huolehdi, olen ammattiliitolla, se on kaikista turvallisin paikka.” … Kävelemme pidemmälle – barrikadit ovat aivan talon kulmalla – menetimme puolet Maidanista. Kun ne ohittaa, on jo etulinjassa.
Päivitykset sekoittuvat muiden ystävieni statuksiin. Yksi on peloissaan Venäjän uhittelusta Krimillä. Toinen, valkovenäläinen, huomauttaa ironisesti: “Herra Putin, miksi et valtaisi Valko-Venäjää saman tien, mitä sitä turhaan mielenosoituksia odottamaan?” Näiden jälkeen: “Tuhosimme Oxfordin.” Sama dramatiikka toistuu, vaikka kyse on Cambridgen yliopiston voitosta soutukilpailuissa. Ruudun takaa niin vakavat kuin kepeätkin asiat tuntuvat yhtä kaukaisilta.
Ilta saapuu. Renkaat palavat jälleen. Ammattiliittojen talo palaa taas. Savua ja punaista tulta. Satunnaisia räjähdyksiä. Seisomme ja laulamme kansallislaulun. Papit rukoilevat lavalla. Muodostamme ihmisketjun Maidanin läpi ja siirrämme mukulakiviä etulinjaan. Se on hyvin tehokasta. Kyllä, taistelemme kivillä aseita vastaan.
Vaikka kuulen tapahtumista päivittäin, on vaikea käsittää mitä tapahtuu ja millaista elämä Ukrainassa oikeasti on. Ystävän mukanaolo tuo kuvaan erityisen huolen ja kiinnostuksen sekä antaa mahdollisuuden uutisista poikkeavaan näkökulmaan. Silti päivitysten lukeminen tuntuu uutiskanavan katsomiselta, pienistä pätkistä päivitysten päättymättömässä, sekalaisessa virrassa ei pysty luomaan sen suurempaa kokonaiskuvaa. Vastaukseni ja neuvoni kuulostavat auttamattoman lapsellisilta, vaikka yritän osoittaa tukeni kaikin mahdollisin sanankääntein.
Facebook on kaksisuuntainen kanava. Kun Darya juhlistaa kuolleiden ystäviensä muistoa kirjoituksissaan, minä hehkutan House of Cardsia, postailen meemejä Putinista ja kommentoin olympialaisia. Darya näkee varmasti osan päivityksistäni.
Sähköpostissaan Darya valittaa, kuinka hänen kämppiksensä laulaa purkkapoppia viereisessä huoneessa, kun ulkona liekit nuolevat ammattiliittojen taloa. Mieleen juolahtaa, että enkö minäkin tee juuri samoin?
Teksti: Ville Lampi
Lainaukset:
Darya Tsymbalyukin henkilökohtainen Facebook-profiili
http://whatiliveandseeandfeel.daryats.com
Kuva: Ihor Mykhailyshyn, Darya Tsymbalyukin kokoelma
Porin ylioppilaslehti 
Vastaa