Juuh, elikkäs. Tämä juttu kertoo Pori Jazzeista vuosimallia 2014.
Mietin kyllä juuri, että kuka näitä festivaaliraportteja edes lukee. Varsinkaan näin paljon paljon myöhässä julkaistuja. Kaiken maailman viestimet vain lähettävät kesätoimittajat festareille katselemaan esiintyjiä ja päivittämään Instagramia. Sitten seuraavan viikon aikana kaikki julkaisevat samankaltaisia ja -rytmisiä arvioita festivaalista hieman eri mielipitein. Rohkeimmat lyttäävät ja sovinnaisimmat ovat tyytyväisiä esittäen pari sen ja sen asiain laatuun liittyvää huomautusta. Minä tasapainoilen jossain tylsyyden ja epäammattimaisuuden rajalla. Toki luin useita muiden raportteja, jotta tiedän mistä pitää kirjoitaa.
Olen sisällyttänyt tähän raporttiin myös satunnaisia keskustelunpätkiä tutuilta ja tuntemattomilta Jazzien ajalta. Toivon, että ne tuovat kouriintuntuvaa tunnelmaa tähän raapustukseen. Voihan niitä lukea myös sellaisina tyylillisinä kokeiluina.
Asiaan.
Pori Jazz oli, meni ja mylläsi. Pori oli hetken kuin oikea kaupunki ihmisineen ja humuineen. Se on oikeiden porilaisten, joihin en itse kuulu, mielestä melkoisen syvältä. Yrjönkatua pyöräillessä joutui väistelemään, kaupungissa on liikaa ylimielisiä helsinkiläisiä pällistelijöitä ja niin edellen.
– Mielenkiintoista. Omia juomia ei saa ryypätä, mutta ollaan enemmän päissään.
Tänä vuonna itse festivaalialueelle ei saanut viedä omia juomia. Onneksi, seuraa abstrakti käsite, kansa raivostui ja vaatii todennäköisesti valtiovallan sortosääntelyn lopettamista niin hanakasti, että pian omien viinien litkiminen taas onnistuu. Tai sitten festivaalit huomasivat tekevänsä messevää tiliä kaljanmyynnillä, eikä paluuta entiseen enää ole. Jazzien kohdeyleisö kun on pääasiassa maksukykyistä keski-ikäistä väkeä, jonka rahamassi kestää anniskelualuehinnat.
Toisaalta, jossain ei juoda edes vettä.
Joka tapauksessa, omien havaintojeni ja kuulopuheiden perusteella sanottakoon, että festivaalivieraat olivat jurrisempia kuin viime vuonna. Epäilen rynnäkkökännejä ja eräänlaista anniskelualuevimmaa, joka iskee viimeisillä tunneilla ennen keikkojen päättymistä. Pakko hakea vielä kerran lisää juomaa. Ja tietysti ennen portteja vauhtisokeus omien tyhjentämisessä. Omaa vinettopulloa viltillä tyhjäksi tiputellessa ei vastaavanlaista hätiköintiä tai kiihkoilua käy niin herkästi. Poliisin tiedonannon mukaan kaikki sujui kuitenkin melko rauhallisesti olosuhteisiin nähden.
Siinä yleiset pohdinnat, siirrytään sisältöön.
– Toi olut on kyl kesäkuumalla…
– Hyvää.
– Jengi ei snaijaa sitä.
VANHOJEN KÄÄPIEN JYTKETTÄ, ELI MUSIIKKIPUOLESTA
Heti pääviikonlopun ensimmäisenä päivänä hymy hyytyi. Jotkut vatipäät pudottivat matkustajakoneen torstaina 17.7. Ukrainassa. Sinne meni satojen sivullisten henki. Ruokottomalla ja oksettavalla tavalla. Eikä koko tapahtumaa enää edes muisteta. Käsittämätön asia, jota ei hyvitä mikään.
Takaisin aurinkoiseen Kirjuriin.
Torstain pääesiintyjänä oli mies ja myytti nimeltä Bob Dylan. En itse asiassa tiedä mitä hänestä kirjoittaisin. Olen kuunnellut Dylania.
– Jokaiselle tulee se Dylan-vaihe.
– Eihän se edes katsonut yleisöön.
– Mä olin viimeksi kattomassa, kun se oli täällä.
– Jumalauta, kun olis nähnyt tyyliin sen Times they are a-changing Bobin.
Niin, Bob Dylan. Dylanin Bob. Bob. Robert Allen Zimmerman. On useita Bob Dylaneita. Hyllymetreittäin musiikkijournalistien, historioitsioiden, elämäkertureiden ja muiden kynäniekkojen tuottamaa tekstiä, eikä kukaan vieläkään tiedä mitä kuudella vuosikymmenellä levyttänyt artisti on.
Vuonna 2014 elävä Bob on laakealierisen hatun varjoon piiloutuva harmaahapsi, joka julkaisee arvostelumenestyksiä ja heittää välillä laittoman huonoja keikkoja ikuisesti jatkuvalla kiertueellaan. Kirjurissakin kuuli suoranaista pystyynhaukkumista. Jengillä ei ollut tarpeeksi dylanologiaa verissä.
Dylan on dinosaurus, jonka yhteiskunnallista ja taiteellista painoarvoa ei voi kiistää, kähisi ukko kuinka helkkaristi tahansa. Hieno homma, että Jazzit toivat vaarin Kirjuriin. Keikka oli parempi kuin se, jonka todistin vuonna 2008 silloisella Hartwall-areenalla. Silloin Bob toki puhui yleisölle ja bändilleen, mikä on verrattavissa lumimiehen kohtaamiseen.
Silti Kirjurin setin huuliharppusoolot, tunnistettavat ja hienot versiot Girls from a North Contrysta, Shelter from the Stormista ja Desolation Rowsta.
Dylanilla on tapana soittaa keikoillaan kappaleistaan rankasti sovitettuja versioita, mutta niitä kuultiin Kirjurissa vain muutama. Valssiversio A Hard Rain’s A-Gonna Fall -kitarasaarnasta oli ehkäpä suoraa kettuilua.
Tämä alusvaatemainos on silti varmaankin hienoin veto Bobilta.
Tai siis, miettikää nyt: Adriana Lima ja Bob Dylan. Mahtipontista.
Bobia ei saanut kuvata. Niin nihkeä tyyppi se on. Jopa Helsingin Sanomien julkaisema hymyilevä Bob Dylan -kuva oli otettu jostain kaukaa sekin.
Olin keikalla vuoden 2008 kiertuepaita päällä, läpällä ja tosissani. Se sai keskustelut viriämään vanhempien pitkän linjan dylanistien kanssa. He osoittivat sympatiaa, mutta ohjastivat minua kuin nuorta, hieman tietämätöntä opetuslasta.
Luultavasti suurin osa yleisöstä ei ollut tarpeeksi Dylan-päissään. Luultavasti suurin osa ei ollut riittävän syvällä Dylan-maailmassa. Luultavasti Dylan on oman myyttinsä ja viihdebisneksen murjoma luomisvimmainen vanhus, joka ei jaksa enää.
Mulatu Astatke on hieno mies. Heitti perjantaina keikan. Hyviä saundeja ja leppoisa tyyli. Mulatun yliviileää musiikkia soi Broken Flowers -elokuvassa, jossa näyttelee yliviileä Bill Murray.
Atomic doooooog!
Jokainen itseään kunnioittava räpin ystävä tunnistaa välillisesti ainakin pari George Clintonin ja Parliamentin tai Funkadelicin rallia. Perjantaina Clinton ja molempien funkmammuttien jäsenistä koottu fuusiobändi Parliament-Funkadelic vetivät tiukan setin perjantai-illassa.
Istuin valitettavan kaukana piknikseurueessa, mutta osoitin arvostustani keskeyttämällä aina välillä keskustelun toteamalla, että tämäkin ralli on tiukka funkpläjäys, jota on käytetty ties missä G-Funk-biisissä. Kitaramiehille setistä kolahti varmaankin Maggot Brain.
Perjantain kiintotähti oli kuitenkin Pet Shop Boys. Synasuuruudet heittivät pitkälti samanlaisen setin kuin Ruisrockissa 2013. Uutena osiona oli sänkykohtaus. Siis sellainen, jossa veikkoset olivat kiedottuna sänkyihin ja lauloivat siitä. Ilmatilan sulkenut valoshow oli ihan kelvollinen ja toimi ulkolavalla paremmin kuin Ruissin teltassa. Sarjassamme brittiläiset sivistyneet herrasmiehet, vrt. Suede.
Keikan aikana pari stereotypistä paksulompakkoista känniörveltäjämiestä meinasivat painia. Syytän anniskelualuetta ja testosteronin ylieritystä.
Lauantaina tarkistimme Mac Millerin sylkykunnon. Jätkä oli energinen, vaikka keikka-aika oli suhteellisen aikainen.
Lauantai oli nyt ilmeisesti pääpäivä, sillä sunnuntaiksihan Kirjuri jo hiljeni. Jengiä oli todella paljon. Sympaattinen Jamie Cullum veti hyvin väkeä. Jätkän sovinnaisuus istui solahtaen Kirjurin iltapäivään kuin piisamirotta täytekakkuun. Moni mainitsi kuunnelleensa Cullumin alkuaikojen tuotantoa. Vähän samaa värettä kuin Lenni-Kalle Taipaleessa. Rihanna-cover taisi nostattaa yleisön kovimpaan hekumaan.
Mieleenpainuvin keikka olikin juuri lauantaina. Patti Smith vei pisteet, vaikka aikaisemmin hekumoin Dylanilla. Likka oli vaikuttava.
– Onhan siinä sen matskussa niin paljon sellaista feminististä emansipaatiota, jota me miesolennot ei ehkä ihan heti tavoiteta.
– Nyt mä kyl tajusin viimeinkin miten suuri se on.
– Kuuliksä kun se puhui? Ihan kuin sen suusta pulppuaisi pelkkää runoutta ja profetiaa. Aika järisyttävä mimmi.
Keikasta varmaankin muistetaan lavalle juossut fani, jonka Patti otti hyvällä tilannetajulla osaksi esitystään. Smith kysyi haluaako tyyppi laulaa, johon fani vastasi vissiin, ettei osaa. Pöllämystynyt fani jäi istumaan maahan. Jossain vaiheessa Smith nykäisi fania hihasta, antoi kitaran, ohjasti nuotit kädestä pitäen ja siirtyi itse laulamaan. Silminnäkijähavaintojen mukaan fani ei lentänyt pihalle, vaan palasi festivaalialueelle. Pattin matkassa oikeus voittaa aina.
Toinen huippukohta oli Smithin Pori-improvisaatio. Patti höpötteli ja lauloi Porista, ny rillataan! Eikä siinä vielä kaikki. Arvatkaa ketkä olivat todistamassa sitä kun Smith käveli juuri sulkeutuvaa Cafe Steineriä kohti? Niinpä. Kukaan muu ei tunnistanut Yrjönkadulla vastaan tallaavaa pipopäistä punk-jumalatarta.
Pissing in the River nousi myös yllättävän korkeisiin sfääreihin. Kokonaisuudessaan hieno keikka. Patti Smith oli myös ainoa, joka puhui kärkkäästi Ukrainan tilanteesta. Oli sitä mieltä, että porukka käyttäytyy kuin eläisimme pimeintä keskiaikaa.
– Mun mielestä se oli sellainen ailahteleva ja kärttyinen punk-mummo, jolla oli pakollinen tarve paasata, kuin se olisi mukamas edelleen joku nuori naisvapaustaistelija.
– Kuvittele joku muu yhtä vanha, joka ottaisi yleisön tuolla tavalla. Ei olisi katkerasta Dylanista siihen.
Mutta mitä vielä, Patti ei riittänyt ihmisille. Jengi oli ihan mehuissaan tulossa katsomaan James Bluntia. James Bluntia? Tyypillä on ilmeisesti todella vankka fanipohja tai jotain. Onhan se jäätikölläistumisvideon biisi ihan hyvä, mutta silti epäilyttää.
Viime vuonna nuorisopuoli oli ehkäpä kattavampi. Pari räppi-iltaa ja Kendrick Lamar olivat viime kesänä hyvä veto. Ehkä nuorison maksukyky ei houkuttele.
PORI, JAZZKAUPUNKI
Kotikylien kuningaskarkelo on kaupunkitilallisesti erityinen ilmiö. SuomiAreena ja Pori Jazz tuovat Poriin paljon tärkeitä ihmisiä ja asioita. Kävelkääpä Yrjönkatu läpi ensin keskellä heinäkuuta ja sitten marraskuun lopulla, niin saatte käsityksen Porin vilkkauden ääripäistä.
Kirjurinluotokin on melko sekaisin. Rahvaan jazzit aidatun alueen ulkopuolella vetivät tänä vuonna hyvin väkeä. Keli oli mukava ja Kirjuri kaunis. Piknik-kielto houkuttelee ensi vuonna varmasti vielä enemmän väkeä mutustelemaan ja juopottelemaan etäämmälle.
Istuskeluseurueisiin eksyi monenlaista kulkijaa. Sehän on ihan kivaa. Yksi pummaa röökiä, toinen tarjoaa bisseä. Jos tullaan muualta, Poria kehutaan. Jos ollaan Porista, kaikkea vähän nälvitään, mutta silti on aika lystiä.
Jengiä tuntuikin olevan liikkeellä huomattavasti enemmän kuin viime kesänä. Oli kalsa ja satoi. Jazzkadulla törmäili tuttuihin ja tuntemattomiin elämän juovuttamiin veijareihin. Se ei rahvaanpuoli Kirjurista oli täynnä julkimoita. Tai oli sillä Taavisillan ökypaatilla sellaisia, joista aika on jo ajanut ohi, terveisin kateellinen panettelija.
Tässä kuitenkin muutamia Pointin bongaamia mediaspektaakkelin toisintajia:
- Olli Rehn
- Jenni Haukio
- Karri Miettinen
- Bob Dylan
- Patti Smith (kaksi kertaa)
- Jotain Radio Novan, sen rekkamiesten kanavan, juontajia
- Kaupunginjohtaja
- Henry Saari
Pori Jazzit ovat edelleen kova näyttäytymisfestivaali. Joillekin pääosassa ovat juuri kippistely ja vippistely.
Pori Jazz -pukeutuminen noudatti pitkälti perinteistä kaavaa: piké-paita, neule ja kangashousut tai -shortsit. Poikkeuksia aiheutti lämmin keli. Muutama miespuolinen henkilö pyöri alueella ilman paitaa, ja naisillakin oli välillä hätkähdyttävän kesäisiä, eli vähäisiä, asusteita.
Vaikka oli lämmintä, ei moni siltikään pulikoinut Kokemäenjoessa Jazzien aikana. Muistatteko miksi? Siellä oli tuhansia kiloja nikkeliä. Ja on muuten edelleen. Kiitos Norilsk Nikkel. Saatanan tunarit.
Pori Jazz on niin iso ja niin perinteikäs, että Pori ei välty sen kaikkialle yltävältä muovausvoimalta. Pori Jazzeja ei pari viranomaispäätöstä kaada. Koko kaupunki vaikuttaa täyttyvän ihmisistä, jotka haluavat tiputtaa hieman märkää. Ensi vuodelle isoa nimeä ja ihmiset Kirjuriin.
Pori Jazz on kova juttu. Pseudoporilaisena hehkutan tapahtumaa kaikille aina kaikkialla. Pori on ihan jees, siellä on ne Jazzit ja kaikkea. Menkää Poriin.
Teksti: Esa Keskinen
Kuvat: Aleksi Malinen, ellei toisin mainita.
P.S. Yhtenä iltana Pointti tarkasti vanhojen ystäviemme Gasellien ja Heikki Kuulan live-kunnon. Hyvää touhua. Kiitokset Mugi-Jugille ja Kinolle kekkereistä.
Porin ylioppilaslehti 
Vastaa