Hyvä ihminen, joka auttoi toista

”Oli ihan normaali päivä. Menin erääseen paikkaan ja tein siinä juttuja, kunnes eräälle ihmiselle kävi jotain pahaa/noloa. Kaikki muut ihmiset vain tuijottivat, nauroivat ja pilkkasivat. Sitten minä päätin auttaa tätä erästä ihmistä. Hän ilahtui, kiitteli, itki onnesta ja halasi. Kaikki muut tuijottivat edelleen hämmentyneenä, mutta minä jatkoin auttamista. Minä tein kaiken tämän ihan pyyteettömästi ja epäitsekkäästi siinä hetkessä. Siinä sitten kotimatkalla mietin asiaa. Päätin kertoa teille kuinka hyvä minä olin, kuinka parka tuo tapahtumien uhri oli ja kuinka kauheita nuo muut ihmiset olivatkaan. Ja niin nyt tein. Tämänkin kaiken tein ihan pyyteettömästi ja epäitsekkäästi. Tätä saa jakaa. Iltasanomat ilmeisesti haluaa kirjoittaa minusta pienen jutun. Olenhan hyvä ihminen, joka pyyteettömästi auttoi toista.”

Uusi ilmiö nostaa päätään sosiaalisessa mediassa. Oikeastaan se riehuu jo täysissä voimissaan mäiskien pahoja ja ylistäen sankareita. Kyseessä on ”minä autan, kun kukaan muu ei, ja kerron siitä Facebookissa” -ilmiö. Olen törmännyt jo useaan erilaiseen, mutta samalla kaavalla kulkevaan auttamistarinaan. Tarinoissa auttamisen kohde on yleensä vanhus, vammainen, köyhä tai juopon lapsi. Autettavan ominaisuudet ovat ilmeisesti olleet helposti arvioitavissa. Autettava poljetaan heikkojen kastiin, pääosaan nousee auttaja. Erityisen sankarillista on auttaa, kun kukaan muu ei sitä tee.

Olen myös nähnyt monta ”maailmassa on vielä hyvyyttä” ja ”ihmiskunta ei olekaan läpeensä paha” -kommenttia tarinoihin liittyen. Omalla kohdallani reaktio on kuitenkin juuri päinvastainen: joka kerta, kun luen jonkin kaavaan sopivan auttamiskertomuksen, osa uskostani ihmiskuntaa kohtaan kuolee. Vain yksi auttaa, muut nauravat ja pilkkaavat, potkivat jo maassa makaavaa. Tähänkö on tultu? Auttamisesta on tullut harvinainen ele. Niin harvinainen, että jos niin tekee, saattaa päästä jopa valtakunnan uutisiin.

On tärkeää herätellä ihmisiä pohtimaan maailmanmenoa ja muistuttaa lähimmäisenrakkaudesta. Ei saa kiusata eikä pilkata. On tärkeää puuttua epäkohtiin. Ehkä se on tarinoiden julkaisemisen motiivi. Mutta millä hinnalla näitä muistutuksia tehdään? Väitän, että esimerkiksi tällä hetkellä pinnalla porskuttavan makkaraperunavälikohtauksen* esiin tuominen, on aiheuttanut enemmän haittaa kuin hyötyä. Kirjoittaja ei varmasti osannut ennakoida tarinansa synnyttämää kohua, mutta se johti lopulta tarinan pahiksien julkiseen teurastukseen sosiaalisessa mediassa. Tapahtumapaikkana olleen Hesburgerin työntekijät ovat joutuneet turvautumaan ammattiapuun saatuaan osakseen uhkailua ja nimittelyä. Saivatko he, mitä ansaitsivat? En usko. Mentiinkö asiassa liian pitkälle? Luultavasti.

Tarinoiden antamasta kuvasta huolimatta en jaksa uskoa, että auttaminen olisi muuttunut itsestäänselvyydestä harvinaisuudeksi. Somessa vellova ilmiö antaa sen kuvan saadakseen reaktioita, joista se elää. Jatkakaa auttamista. Auttaminen on hyvä asia. Auttaminen on kivaa. Jos autatte itsekkäistä syistä, olkoon tuo itsekäs syy hyvän mielen saaminen. Eiväthän supersankaritkaan koskaan paljasta henkilöllisyyttään.

* Milloin Hesburger on alkanut myydä makkaraperunoita?

Teksti: Linnea Kotiniemi

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s