Rakettispagetti

Thomas Pynchonin pääteoksessa metsästetään rakettia, yhdytään, syödään banaaneja ja tapellaan mustekalan kanssa.

Slothrop sukeltaa vessanpönttöön huuliharpun perässä. Slothrop paneskelee, ja samaan paikkaan osuu myöhemmin ohjus. Slothrop juoksentelee pukeutuneena viitaan, myöhemmin sika-asuun. Slothrop nai kaksitoistavuotiasta tyttöä. Slothrop nai kaikkea, mikä eteen sattuu. Slothrop on Rakettimies.

Siinä Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren juoni tiivistettynä. Luutnantti Tyrone Slothrop ryntäilee ympäriinsä toisen maailmansodan lopun tunnelmissa ja asioita tapahtuu. Seuraavaa tilannetta on mahdotonta päätellä edellisestä. Välillä jo seuraava lause kääntää kaiken väärinpäin, tai ainakin vinoon.

Painovoiman sateenkaari on iso ja paksu teos, jonka sivut on vuorattu ääriään myöden omituisilla asioilla. Se on kuin pitkän matkan juoksu, maraton, jota varten kannattaa harjoitella ennen varsinaista kisaa. Jokainen sattumus on oma kertomuksensa. Osa niistä linkittyy suurempaan tarinaan pommista, jonka sarjanumero on 0000. Osa ei tunnu liittyvän juuri mihinkään.

pynchonTeoksen lukeminen on kuin paikallaan juoksemista: jalat liikkuvat hurjasti, mutta maisemat eivät muutu. Kirjassa kyllä miljööt vaihtuvat, mutta mitään varsinaista kehitystä romaanissa ei tapahdu, eikä niin ole tarkoituskaan.

Tyrone Slothrop seuraa jälkiä, jotka johtavat Imipolex-G-muovista valmistetun, pommiin kiinnitettävän mustan laitteen kautta mystisen Schwartzkommando-ryhmän jäljille. Toisen maailmansodan lopulla suunnitellaan jotain, joka saattaa olla salaliitto tai sitten ei. Historialliset faktat, henkimaailman asiat ja mustekalat on laitettu tehosekoittimeen, jossa ne ovat muodostuneet erottumattomaksi massaksi.

Tapahtumia puskee yksi toisensa jälkeen niin nopealla tahdilla, että olo on kuin katsoisi sekunnin välein vaihtuvia diakuvia. Välillä on pakko palata taaksepäin vain huomatakseen, että tarinassa on aukko eikä Slothropin päätymistä kartanosta pellolle selitetä juuri mitenkään.

Tekstin pulppuilua ja virtailua eri suuntiin on kiehtovaa seurata. Kertomuksen jännitteet ja toiminnan nopeus luovat aaltoja, jotka nousevat ja laskevat. Myös tekstin intensiviteetti vaihtelee. Parhaimmillaan lauseet ovat suoraa jumalan suusta purkautuvaa myyttipuhetta, estelemätöntä tajunnanvirtaa, joka pulppuilee jostain Pynchonin harmaiden aivojen sopukoista.

”Miksi asioiden pitäisi olla helppoja ymmärtää?”, sittemmin julkisuudenpakoisena erakkokirjailijana tunnettu Thomas Pynchon vastasi kritiikkiin hänen esikoisteostaan V kohtaan.  Samat sanat voi helposti esittää myös tästä magnum opuksesta, postmodernin kirjallisuuden huipentumanakin pidetystä Painovoiman sateenkaaresta, joka aiheuttaa lukijalle mitä erilaisimpia tuntemuksia kuvotuksesta naurunremakkaan.

Pynchon on kirjojensa lisäksi tullut siis tunnetuksi julkisuuden välttelystään. Kirjailijasta löytyy kaksi tai kolme valokuvaa, mutta kukaan ei täsmälleen tiedä, miltä hän nykyään näyttää. Nuoruudessaan hänen on sanottu olevan ujo, hampaitaan häpeilevä poika, joka opiskeli kirjallisuutta ja matematiikkaa.

Matematiikkaan, kemiaan, fysiikkaan ja tekniikkaan liittyvät teemat ovat vahvasti läsnä Painovoiman sateenkaaressa, joka on toinen suomennettu teos Pynchonin kahdeksan romaania ja yhden novellikokoelman käsittävästä tuotannosta. Edellinen oli kirjailijan toinen romaani Huuto 49, joka suomennettiin 37 vuotta ilmestymisensä jälkeen vuonna 2003. Painovoiman sateenkaaren suomentamista on saatu odotella 41 vuotta.

Yhtenä syynä tähän lienee jo teoksen pituus, liki tuhat sivua, jotka sisältävät paljon monimutkaista tekstiä aina rakettifysiikasta Pynchonin mielikuvituksellisiin laulelmiin. Helsingin Sanomien toimittaja Kyösti Niemelä kirjoittaa, että realistiseen proosaan tottunut suomalaisyleisö tuskin olisi ollut valmis vastaanottamaan teosta sen ilmestymisaikana, tuskin edes 90-luvulla.

Ehkä aika on nyt kypsä kirjalle, jossa kaikkia lankoja ei olekaan tarkoitus solmia yhteen, ja jossa syödään toisessa lauseessa ulostetta ja toisessa banaaneja.

”Postmodernismin suuren klassikon rönsyilevyys, leikkisyys, vaikeus ja yllätyksellisyys olisivat voineet hämmentää realismiin ja modernismiin tottuneita suomalaisia”, hän kirjoittaa.

Niemelän kommenttiin on helppo yhtyä, sillä teos on vielä nykypäivänäkin melkoista molekyyligastronomiaa karjalanpaistiin tottuneelle. Ottaen huomioon minkälaisen kalabaliikin kymmenen vuotta tätä aikaisemmin ilmestynyt Hannu Salaman Juhannustanssit sai aikaiseksi, olisi Painovoiman sateenkaartakaan tuskin otettu avosylin vastaan.

Ehkä aika on nyt kypsä kirjalle, jossa kaikkia lankoja ei olekaan tarkoitus solmia yhteen, ja jossa syödään toisessa lauseessa ulostetta ja toisessa banaaneja.

Suomentaja on 18 kuukauden urakkansa aikana tehnyt loistavaa työtä. Myös ongelmallisemmat, loppusoinnulliset laulut on käännetty hienosti. Suomentaja Juhani Lindholmilla on toki kokemusta vaikeiden kirjojen suomentamisesta ja aiemmin, sillä hän on viime vuosina kääntänyt esimerkiksi David Foster Wallacea. Lindholm sai Vänrikki stoolin tarinoiden uudesta suomennoksesta kirjallisuuden valtionpalkinnon.

Mikäli ei vielä ole käynyt selväksi, täytyy eräs asia toistaa: kirja on sekava. Mutta kun siihen kunnolla uppoutuu, järjettömältä vaikuttava rakenne, juomalaulumaiset lyriikat ja äkkipikaiset käänteet asettuvat jonkinlaiseen jatkumoon, joka tosin yhä poukkoilee suunnasta toiseen.

Mutta sekavuus lienee Painovoiman sateenkaaren voimakkain tehokeino. Miksi kaiken täytyy olla vakavaa, realistista, lineaarista, romanttista tai painavaa? Miksi hahmojen täytyy olla uskottavia ja samaistuttavia? Eikö kirjallisuus voi tarjota myös muuta, fantasiaa, tarinoita, huumoria?

Toisaalta taas Tyrone Slothrop juuri on samaistuttava. Hän ei ole oman elämänsä herra, vaan seuraa epämääräisiä aavistuksia, joiden todenperäisyydestä ei ole tietoa. Hän on viettiensä orja, kuin luonnontilainen eläin, joka laahustaa paikasta toiseen sanomatta kyllä tai ei. Hänen siittimensä ikään kuin sattuu joutumaan paikkoihin, eikä hän paljoa vastustele.

Pynchon on kyseenalaistajien kyseenalaistaja. Hänen jälkensä kirjallisuuteen on ollut merkittävä, ja esimerkiksi modernin amerikkalaisen kirjallisuuden kiistaton suurnimi David Foster Wallace on saanut Pynchonilta runsaasti vaikutteita omiin romaaneihinsa. Suomalaisista kirjailijoista esimerkiksi Miki Liukkonen on tunnustanut altistuneensa Pynchonille.

Kirjassa sanotaan olevan noin 400 henkilöä. Suurin osa tosin vilahtaa vain kerran, mutta jo juonen kannalta oleellisten hahmojen määrä on iso. Tämä tekee laajan romaanin lukemisesta haastavaa mutta myös kiintoisaa. Pynchonin rakentama maailma on laaja, ja hahmot risteävät toistensa kanssa odottamattomissa tilanteissa.

Kirja on kokonaisuudessaan nyrjähtänyt kabaree, pillulta, banaaneilta, ruudilta ja merivedeltä tuoksuva musikaali, jossa kaikki näyttelijät kohtaavat toisensa sukuelimet edellä.

Tematiikaltaan Painovoiman sateenkaarta on verrattu muihin toista maailmansotaa satiirisesti käsitteleviin amerikkalaiskirjailijoiden tuotoksiin, kuten Joseph Hellerin Me sotasankareihin ja Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:teen. Mutta esimerkiksi Vonnegutin sekoilut ovat pientä katsottaessa Pynchonin mielikuvituksen rajoja, joita ei tunnu olevan. Samankaltaisuuksiakin kuitenkin löytyy. Sekä Pynchon että Vonnegut kirjoittavat ironisesti sekä yhdistelevät epätyypillisiä elementtejä toisiinsa, luodessaan kirjallisia hybridejä, jotka alkavat lohena mutta päättyvät käärmeeseen.

Kirja on kokonaisuudessaan nyrjähtänyt kabaree, pillulta, banaaneilta, ruudilta ja merivedeltä tuoksuva musikaali, jossa kaikki näyttelijät kohtaavat toisensa sukuelimet edellä. Teoksen kantava teema onkin viettien ja sattumusten kuljettama ihmisyksilö, jonka elämä kulkee raketin lailla kaaren, kunnes räjähtää ja katoaa pois.

Raketti on myös ilmeinen allegoria seksuaalisuudelle, fallokselle ja koko seksiaktille. Kohoava ohjus on miehisen voiman ja libidon näyte, joka penetroi kaiken tielleen osuvan. Slothropille raketti numero 00000 on valkoinen valas, saavuttamaton aarre sateenkaaren päässä, jota hän mielipuolisesti tavoittelee.

Myös Slothropin lisääntyvä paranoia, vainoharhaisuus kulkee rinnan seksuaalisten ja muiden kommellusten kanssa. Lopulta lukija ei ole varma siitä, mitä on tapahtunut ja miten, kun mahdottomat näyt seuraavat toisiaan. Sama teema toistuu Pynchonin muissakin kirjoissa, kuten juuri elokuvaksi kääntyvässä Inherent Vicessa.

Lukija ei juuri ole viisaampi kuin kirjan päähenkilö.

Painovoiman sateenkaari yllättää, hämmentää, ihastuttaa, kenties vihastuttaa mutta ennen kaikkea riemastuttaa. Se on postmoderni raamattu täynnä merkityksiä tai kokonaan ilman mieltä. Se voi jättää kylmäksi, tai saatat odottamattomasti ja holtittomasti rakastua.

Mutta mikä on painovoiman sateenkaari? Se on ohjuksen lentoradan paraabeli, ihmisiän mitta, erektion nousu ja lasku, tämän kirjan draaman kaari.

Se on Slothrop tai sitten ei.

 

Teksti: Aleksi Malinen

Kuvitus: Anni Aho

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s