Apua, minulla on tussu!

Teksti ja kuvat:

Linnea Kotiniemi

---

Vagina. Reva. Pillu. Toosa. Pimppi.

Rakkaalle rasialle on monta nimeä. Kyseinen elin löytyy monelta, mutta miksi sitä myös hävetään?

Häpeää ja ahtaita sosiaalisia rakenteita vastaan voi taistella esimerkiksi vaginaprintein
koristelluilla kangaskasseilla.

---

Pudotin käyttämättömän tamponin harmaalle asfaltille kahvilan edessä. Siinä se oli kaikkien nähtävillä, valkoinen vanusta tehty puikko. Se oli siinä kuitenkin vain puolen sekunnin ajan, kunnes syöksyin hädissäni ja häpeissäni noukkimaan sen ja tungin laukkuuni.

Pälyilin ympärilleni: ”Ei kai kukaan nähnyt?”. Jälkeenpäin mietin, mikä tilanteessa oli niin kamalaa. Pelkäsinkö, että joku tamponin nähtyään tajuaa, että olen nainen, minulla on vagina ja silloin tällöin vuodan verta biologisista syistä?

Yksi kaikkein luonnollisimmista ja itsestään selvistä asioista sai minut jälleen kerran häpeämään.

Tussukassi, eli vaginapainatuksella varustettu kangaskassi, on tullut kyseenalaistamaan tätä häpeää, jota kokee minun lisäkseni eittämättä moni muukin nainen. Sen lisäksi, että kassi on upea, se toimii kannanottona ja tuo esiin sosiaalisesti rakennetun naiseuden ja siihen liittyvät reaktiot.

Tussukassien tekijä on turkulainen kuvataideopettaja Erika Perttuli-Borobio.

– Jokainen meistä tuottaa haluamaansa sosiaalista sukupuolta omalla toiminnallaan ja reaktioillaan, Perttuli-Borobio sanoo.

Naiseuteen sisällytettävät luonnolliset asiat ovat heikkouksia, joita hävetään ja piilotellaan. Toisaalla naiseuteen liitetään asioita, jotka eivät kerro totuutta eivätkä liity biologiseen sukupuoleen mitenkään. Yhteiskunta on rakentanut naiseuden ja koonnut sen ympärille sosiaalisia rakenteita ja vaatimuksia, jotka eivät kuitenkaan toteudu kaikkien kohdalla.

Häpeämällä omaa sukupuoltaan ihminen vahvistaa muiden kauhistelevia tai ihmetteleviä asenteita sitä kohtaan.

Tällaisista asenteista viestivät muun muassa Perttuli-Borobion saamat kommentit kassiin liittyen.

Suhtautuminen voi olla halveksuvaa: ”Onpas tytöllä häpyä tuollaista kassia kannella.” tai ihastelevaa: ”Sulla toi on hieno, mutta mä en kyllä uskaltais.”

Tällaiset kommentit kertovat nimenomaan yhteiskunnan rakentamasta sukupuolesta ja käsityksistä siihen liittyen.

– Aika usein mietin, että sanavalinta uskaltaa kertoo tässä yhteydessä kaiken siitä, millainen vallankäytön ja hallinnan väline sukupuoli yhteiskunnassamme on. Eikö olisi aika kysyä, mitä uskaltamista siinä tussussa oikein on?, Perttuli-Borobio kysyy.

Miksi pitäisi pelätä sukupuolielintä, joka löytyy todella suurelta osalta maailman väestöä?

Turun yliopiston sukupuolentutkimuksen yliopistolehtorin Hanna Ylöstalon mukaan koko naiseus, kuten miehisyyskin, on rakennettua.

Koko yhteiskunta on rakentunut yhteiskunnallisesti määriteltyjen sukupuoliroolien varaan ja ne ohjaavat perhe-elämää, kasvatusta, työelämää, oikeastaan kaikkea.

Jo pienet vauvat määritellään sukupuolen mukaan suloisiksi ja aurinkoisiksi tytöiksi tai jänteviksi ja johtaja-ainesta oleviksi pojiksi.

– Sitä kutsutaan harakoinniksi: vaginaa näytettiin esimerkiksi karjalle suojelusmielessä, Ylöstalo lisää.

Naisen sukupuolielimiin ja kuukautisiin liittyy useita tabuja ja uskomuksia eri kulttuureissa.
Suomalaisessa kansanuskossa vaginalla on uskottu olevan taikavoimia. Sitä paljasteltiin eri kohteille siunaten tai kiroten.

– Sitä kutsutaan harakoinniksi: vaginaa näytettiin esimerkiksi karjalle suojelusmielessä, Ylöstalo kertoo.

Lisäksi Ylöstalon mukaan naisen kyky synnyttää on koettu yliluonnolliseksi. Vaikka tämä ei olekaan Suomessa nykyaikaa, naisen seksuaalisuus on edelleen tietyllä tapaa tabu tai pelottava asia.

– Naisen näkeminen seksuaalisuuden kohteena on normaalia arkipäivää esimerkiksi vaatemainoksissa, mutta nainen aktiivisena, seksuaalisena toimijana ei ole yhtä tavallista, Ylöstalo lisää.

Sukupuolidikotomia on vanhoillinen ajattelumalli, joka määrittelee sukupuoliroolit selkeästi omiin lokeroihinsa: Nainen ei osaa ajaa autoa, miehen pitää tuoda kukkia. Miehet eivät voi käyttää sanaa ihana, nainen ei voi olla pätevä diplomi-insinööri.

Ylöstalon mukaan sukupuolidikotomiassa nainen määritellään miehen kautta ja mies naisen kautta. Ne ovat toistensa dikotomiset parit eli vastakohdat.

Sen takia ne myös sulkevat pois toistensa ominaisuuksia.

– Biologinen sukupuoli ei määritä lempiväriämme tai ajotaitojamme, vaan sen tekee sosiaalisesti rakennettu sukupuoli, Perttuli-Borobio selventää.

Omilla asenteillamme voimme vahvistaa tai horjuttaa sukupuolidikotomian asettamia rooleja.

Yleensä roolien vahvistaminen tapahtuu huomaamatta ja alitajuisesti opittujen mallien mukaan.

Sukupuolidikotomia on mustavalkoinen eikä anna sijaa niille, jotka eivät sovi yhteiskunnan rakentamiin naisen ja miehen muotteihin.

– Biologinen sukupuoli ei määritä lempiväriämme tai ajotaitojamme, vaan sen tekee sosiaalisesti rakennettu sukupuoli, Perttuli-Borobio selventää.

Tällainen kahtiajakoisuus ja ennakko-oletus sukupuolia kohtaan tunkeutui esiin myös Perttuli-Borobion omassa lähipiirissä ja se alkoi ärsyttää. Niinpä hän päätti visualisoida tussun ja sen kautta ottaa kantaa naiseuden rakennettuun ja keinotekoiseen luonteeseen.

– Jokainen katukuvassa näkyvä tussukassi on osa yhteiskunnallista vuoropuhelua ja ottaa kantaa sukupuolen määritelmän rajoittavuuteen, Perttuli-Borobio selittää.

Tussukassi osoittautui merkitykselliseksi monelle muullekin ja siitä tuli kysytty keskustelunavauksena toimiva tuote.

Entä sitten penikset? Missä ovat kassitkassit? Miehisyyskin on sosiaalinen rakennelma ja pakottaa ihmisiä lokeroon.

– Penis näyttäytyy nyt jo yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti normatiivisena ihmisenä olemisen elimenä. Itseäni kiinnostaa se, miten nimenomaan tussu herättää niin paljon voimakkaita tunnereaktioita ja ajatuksia, Perttuli-Borobio perustelee.

Fallokset tai visualisoidut penikset ovat normaalimpi näky, tussu hätkähdyttää enemmän.

Perttuli-Borobio tekee kaikki kasseja koristavat tussut käsin. Jokainen tussukassi on uniikki ja ne saavat kaikki myös yksilöllisen, tekijälleen merkityksellisen nimen. Kuvissa esiintyvän kassin nimi on Mutter Courage.

Perttuli-Borobio ei selittänyt nimeä tarkemmin, mutta saattaa olla, että kassi on nimetty Bertolt Brechtin sodanvastaisen näytelmän Äiti Peloton ja hänen lapsensa (saks. Mutter Courage und ihre Kinder) mukaan.

Nimensä mukaisesti tussukassi on peloton eikä se häpeä omaa itseään. Jokaisen ihmisen pitäisi olla peloton oman sukupuolensa suhteen.

Häpeä omasta sukupuolesta ei ole muuta kuin sosiaalisen rakennelman aiheuttama tunne, jota voidaan käyttää häikäilemättömästi hyväksi esimerkiksi valtasuhteissa.

Ylöstalon mukaan taideprojektit, joihin liittyy pillu, kuten Perttuli-Borobion tussukasseihin, ovat usein jonkinlainen sukupuolen haltuunotto positiivisessa mielessä: ei haluta, että yhteiskunta määrittelee sukupuolen ja sen ominaisuudet.

Seuraavan kerran, kun vahingossa tiputan tamponin maahan, aion kävellä arvokkaasti ja häpeilemättä noukkimaan sen.  En aio myöskään hävetä, jos kainalokarvojen ajelu on unohtunut tai en muutoin täytä sosiaalisen naiseuden asettamia vaatimuksia. Olen ylpeä sukupuolestani ja sen sisältämästä naiseudesta, miehisyydestä ja kaikesta siltä väliltä.

Kangaskassiani koristaa punaisen eri väreissä kylpevä hedelmä, pehmeä kukka, monikulmainen timantti. Se on kaunis, rohkea ja uniikki – niin kuin jokaisen ihmisen yksilöllinen sukupuoli.