Jätkät vaan soittaa rokkia

_DSC4686verkko

Teksti: Esa Keskinen

Kuvat: Aleksi Malinen


Tukholman Globen-hallin kaukaloa kuvataan ylhäältä päin. Antero Mertaranta kiittelee ja hekumoi sekavasti. Lähetys päättyy. Toukokuun 7. päivä vuonna 1995 painuu mailleen ja Suomen jääkiekkomaajoukkue on juuri voittanut ensimmäisen maailmanmestaruutensa.

Noihin aikoihin toukokuussa syntyy somerolaiselle naiselle lapsi. Hän saa nimekseen Henrik Illikainen. Poika viettää lapsuutensa Somerolla. Kasvaa ja varttuu.

Pian pieni poika hauskuuttaa Isoisän ja isoäidin kutsuilla esiintymällä keltainen silinteri päässään ja klovnimeikit naamassaan. Kotivideo todistaa show’n olevan lähinnä holtitonta kaatuilua vailla sen erityisempää punaista lankaa.

Noin 16-vuotiaana hän oivaltaa, että oman päänsä sisällä ajatelluista ideoista, näyistä ja sanoista voi tehdä merkityksellisiä asioita. Niistä voi tehdä taidetta.

Noihin aikoihin toukokuussa syntyy somerolaiselle naiselle lapsi. Hän saa nimekseen Henrik Illikainen.

Maasta kohoaa virtsan, oksennuksen ja nurmen tunkkainen tuoksu. Ohi pyrkii bikineihin ja farkkushortseihin sonnustautuneita teinejä sekä nuoria hoikkia poikia ilman paitaa. Turun Ruissalossa kuhisee levoton massa helteen sekoittamia ihmisiä.

Samanikäisiä parikymppisiä soittaa juuri Minirantalavalla, jonka edusta on ääriään myöten täynnä. Yhtye on nimeltään Tiisu. Emme pääse tarpeeksi lähelle. Yleisö laulaa ja hyppii mukana. Bändin laulaja Henrik Illikainen repii vaatteita päältään ja pomppii kuin transsissa. Osa bändistä seuraa Illikaisen esimerkkiä ja heittää paitansa pois.

Illikaisen kalpeaa yläkroppaa peittävät enää henkselit, jotka eivät nekään tahdo pysyä paikallaan pitääkseen ylhäällä harmaita käärittyjä housuja. Hänen tavaramerkkimäinen kihara hiuspehkonsa liimautuu naamaan.

Keikan jälkeen bändiläiset tulevat pyörimään VIP-alueen metalliaidan ulkopuolelle, kuin tavalliset kuolevaiset. Käymme tervehtimässä. Joku vanhempi mies nappaa Illikaisen haastatteluun. Mekin sovimme haastatteluhetken ja menemme kuvaajan kanssa odottamaan lavan taakse. Tippa-T pyörii backstagella ison seurueen kanssa. Lavalla alkaa seuraava keikka.

Haen kahvia ja Coca-Colaa selvittääkseni pöhnäistä päätäni. Illikainen tulee jostain luoksemme.

– Nyt vois tehdä sen haastattelun, eiks teillä sellainen ollut mielessä.

Miehen hiestä märkä pehko muistuttaa lähietäisyydeltä jotain kummallista eläintä. Kasvoissa on kuitenkin jotain hyvin lempeää. Menemme siniseen konttiin, jonka tehtävänä on esittää takahuonetta. Kirkkaat valot särkevät hämärään kesäyöhön tottuneita silmiäni. Kuka se vanhempi mies oli?

– Se oli Somerolehdestä.

Paikallislehti on tullut katsomaan kylän omaa poikaa.

– Siellä mä kävin peruskoulun loppuun ja sitten lähdin Helsinkiin Sibelius-lukioon, Illikainen kertoo.

Miehen hiestä märkä pehko muistuttaa lähietäisyydeltä jotain kummallista eläintä.

Tiisun muodostavat Illikainen, Petteri Pulkkinen, Riku Sonkkanen, Antti Vuorenmaa, Väinö Karjalainen ja Mikko Aaltio. Kaikki ovat käyneet Sibelius-lukion, musiikkilukioiden ykkösen.

– Tutustuimme jätkien kanssa Sibiksessä. Sit vaan jotenkin päätettiin perustaa tää bändi. Ei me oltu oikeastaan edes kavereita, me vain soitettiin yhdessä, Illikainen summaa.

Kaljat ovat vähissä kylmäkaapissa. Moni ilmaisee huolensa asiasta. Pari ulkopuolista käy pummimassa olutta, mutta Illikainen ei tarjoa. Väinö Karjalainen livahtaa bäkkärikonttiin ja jääkaapille. Hän vaikuttaa etäiseltä. llikainen luettelee vaikutteitaan.

Brian Wilsonin Smile Sessions on sellainen suurteos, joka on jäänyt mieleen. Apulanta on myös kova.

Bändin pojat menevät ja tulevat. Multi-instrumentalisti Aaltio istuu yhdessä välissä sohvan reunalle ja kommentoi fiksusti. Väinö siemailee etäämmällä olutta ja juttelee rauhallisesti jonkun kanssa. Illikainen odottaa keskipisteenä seuraavaa kysymystä. Hän on yhtyeen kiistaton nokkamies.

Illikainen sanoittaa ja säveltää kaiken materiaalin. Muu yhtye soittaa ja on mukana sovittamassa.

– Jokainen tuo jotain palettiin. Ei olisi esimerkiksi etukäteen uskonut, että siitä materiaalista, jota tein työstettäväksi tulisi juuri tällaista.

Bändi kantaa myös hänen nimeään. Tiisu on Illikaisen taiteilija- ja esiintyjäpersoona.

– Vähän noloakin myöntää, mutta Tiisu on sellainen hellittelynimi, jota mun mutsini käytti kun olin pieni.

Voisi kuvitella, että äidin antama hellittelynimi veisi rockbändiltä uskottavuutta, mutta jostain syystä Tiisun tapauksessa se taitaa vain syventää yhtyeen karismaa. Ne ovat niin tavallisia, elämäniloisia jannuja, jotka soittavat hyvää musaa. Hieman samaan tapaan kuin Springsteen on niin rehti duunari, kun se kähisee öljytahraisissa Leviksissään.

Paitsi, että tiisulaiset vaikuttavat vilpittömiltä. Nuoren rokkarin koppavuus loistaa poissaolollaan. Mikä saa Tiisun jalat pysymään maassa?


_DSC4686verkkoilliväinö

Heinäkuun viimeisenä viikonloppuna Harjavallassa on puolipilvinen keli. Kukaan yleisöstä ei

tiedä mitä KarmaRockin esiintymislavalla tapahtuu seuraavaksi, sillä festari ei paljastanut esiintyjiään etukäteen tänä vuonna.

Yllättäen Tiisu aloittaa soiton tietämättömän yleisön edessä. Väinöllä on jälleen tyylikäs lierihattu.
Tällä kertaa Illikaisen performanssi vie siihen, että hän saa polvensa paikaltaan. Tapaturmasta huolimatta laulaja oli hyvällä päällä esiintymisen jälkeen.

– Ihanaa tulla festareille, jossa kukaan ei tiedä keitä lavalle nousee, Illikainen riemuitsee.

Ihaninta. Ihanaa. Illikainen toistaa aika paljon tuollaisia hempeitä sanoja. Hän myös lässyttää ajoittain. Vähän kuin mies olisi aika pihalla, mutta herttaisella tavalla. Hänestä ei saa otetta, vaikka hän antaa suoriin kysymyksiin suoria ja vuolaita vastauksia.

– Olen aina halunnut esiintyä, mutta uskaltauduin tekemään sitä julkisesti joskus 11–12-vuotiaana. Esiintymisessä adrenaliini on se juttu. Kun mä nousen lavalle vapautuu sitä samaa adrenaliinia, joka vapautui, kun kiusasi opettajaa koko luokan edessä. Samaa adrenaliinia, joka vapautui kaatuillessa kameran edessä sukujuhlissa. Ja kuitenkin noista tilanteista on niin pitkä tie lavoille.

Nuorten miesten adrenaliinipurkauksia on nähty rokissa jo maailmansivu. Silti Illikaisen esiintymisessä on jotain tuoretta.

On selvitettävä, kuinka Tiisu onnistuu tekemään vanhoilla aineksilla uusia kattauksia.


Baarissa on kuuma  ja olutta tarjoillaan muovisista tuopeista.

Elokuussa törmään Aaltioon tamperelaisessa baarissa. Levy on tulossa pihalle kuun lopussa. Baarissa on kuuma  ja olutta tarjoillaan muovisista tuopeista. Välkkyvä valo värjää naamat hetkittäin violetillaan.

Muutaman lauseenvaihdon aikana miesnutturapäistä Aaltiota ehtii tervehtiä jo neljä vaarallisen nuorta ja kieltämättä aika kivannäköistä mimmiä. Vasta toisen kohdalla tajuan, että nehän taitavat olla faneja.

Mietin, että parikymppisillä nousukiidossa olevilla muusikoilla voi joskus lähteä juhliminen ja rellestäminen käsistä.

Soitan Illikaiselle lisähaastattelun puitteissa. Hän on juuri bussissa matkalla Turkuun lämmittelemään God Is an Astronautia sekä pop-tulokas Simaa, jonka toinen jäsen on Illikaisen tuttu Sibelius-akatemiasta.

– Vaikka keikkailen yksin, en ole siirtymässä soolouralle. Kyllä bändi on se juttu. Eikä vielä ole mielessä elektronista R’n’B-levyä Siman kanssa, Illikainen kuittaa höristen.

Kysyn myös suosiosta ja sen kasvusta. Rocktähteydestä. Illikainen ilmaisee nopeasti, etteivät he elä seksin ja päihteiden kyllästämää unelmaa.

Me ei olla mitään hirmuja bilettämään. Pikemminkin ollaan aika säälittäviä siinä hommassa. Ollaan sovittu, että ei juoda ennen keikkoja. Kun keikka loppuu joskus puolen yön jälkeen, kaikki ovat jo niin paljon meitä edellä, että me ei ehditä ottamaan niitä kiinni. Illat päättyy siihen, että me istutaan jossain raflassa syömässä kebabia. Jos on rahaa.

Bändärikysymys saa Illikaisen kuulostamaan huvittuneelta. Hänen kokemuksensa mukaan fanit tulevat ensisijaisesti kuuntelemaan ja katselemaan esiintymistä.

– Ei meitä todellakaan piiritetä. Klubikeikoilla olutta kitanneita höpisijöitä riittää tietysti aina. Joskus joku tulee bäkkärille, eikä ehkä edes tajua meidän olleen lavalla.

Bändiltä jäävä aika menee opiskellessa. Illikainen ja Vuorenmaa opiskelevat Sibelius-akatemiassa, Aaltio suomalais-ugrilaisia kieliä ja Väinö fysiikkaa Helsingin yliopistossa, Pulkkinen eletroniikkaa ja sähkötekniikkaa Aalto-yliopistolla ja Sonkkanen Pop & Jazz Konservatoriossa.


_DSC4686verkkokäsiElämme aikaa, jolloin teinit fanittavat tubettajia Hollywood-tähtien asemesta. Tiisun näennäisen huolittelematon, mutta luontainen spontaanius voi olla juuri kitarabändin etu. Esimerkiksi Nyt-liite oli pulssilla ja vei Illikaisen, Aaltion, Vuorenmaan ja Sonkkasen yllätyskeikalle metroon videoklikkauksien toivossa. Musiikki & Media -tapahtuman cocktail-tilaisuuteen Tiisu teki ”hyökkäyksen” ja julkaisi esiintymisen Youtubessa.

Ironian ja irvailun lisäksi bändin olemuksessa on jotain ajalle tyypillistä tee se itse -asennetta. Elämältä turpiin sain -video on kuin videotyöpajaversio OK GO -yhtyeen yhdellä otolla kuvatuista spektaakkeleista.

Yhtyeen visuaalinen ilmaisu on pitkälti Illikaisen käsialaa, joka on mukana ohjaamassa ja käsikirjoittamassa musiikkivideoita. Ne noudattavat samaa hassuttelun ja konstailemattoman tekemisen linjaa, joka määrittää yhtyeen koko luomisprosessia.

– Kaikki aiheet tulevat ympäriltä. Ne kanavoituvat meidän aivojemme läpi tarinoiksi ihan mistä vain. Me voidaan vaikka laulaa vakavissaan avioelämästä ja sen ongelmista, ilman mitään elämänkokemusta, Illikainen hekumoi.

_DSC4686verkkohymy

Illikainen onkin lauluntekijänä sopivan ärsyttävä. Lyriikat ovat selkeää ja hersyvästi soivaa suomea. Välillä lauletaan kätkyeeseen uinahtamisesta ja pian sanaillaan jo jotain pikkutuhmaa.

Perinnetietoisuus kuuluu Ismo Alangon ja Hassisen Koneen suuntaan nojailuna tai Tehosekoittimen kierrättämisenä.

– Sanoittaminen oli mulle pitkään se väkinäisin osa biisien tekemistä. Säveltäminen on huolettomampaa. Vasta kun opin hyödyntämään omia ajatelmiani ja mietteitäni, lyriikat alkoivat pulputa vaivatta, Illikainen kuvailee.

Lisäksi Illikaisen jo ilmi tullut persoona on mieleenpainuva. Tuo olemus on muovautunut pitkälti Someron maisemissa. Alle kymmenentuhannen asukkaan varsinaissuomalaisesta kunnasta Illikaisella ei ole pahaa sanottavaa.

– Vartuin rivitalon pihapiirissä. Se oli juuri sellainen maailman turvallisin ja rauhallisin paikka kasvaa.

Illikaisen perheeseen kuuluvat äiti ja isoveli. Äiti Eija Kourimo on pitkän linjan laulaja, joka on levyttänyt tanssimusiikkia, iskelmää ja hengellistä musiikkia sekä osallistunut kilpailijana tangomarkkinoille.

– En mä todellakaan ajatellut ryhtyä laulajaksi. Oikeastaan vähän kapinoin sitä vastaan äidin laulajataustan takia, Illikainen kertoo.

Perheestään ja kotiseudustaan hän puhuu hyvin rauhallisesti, eikä loiki lauseissa normaaliin tapaansa. Musikaalisuuden lisäksi suvulta perittyä on keikoilta ja videoilta tuttu, keltainen hymiösilinteri.

– Sain sen aikoinaan isoveljeltä lahjaksi. Se käytti sitä kai jossain reiveissä. Päätin jo teininä, että tota pidän keikoilla.

Onnenhattu on vienyt Illikaista tasaista vauhtia kohti keikkalavoja ja myyntilistoja. Tiisu on kuitenkin ottanut vasta ensimmäiset askeleensa.


Levynjulkkarit järjestetään Kuudennella linjalla. Levy debytoi listasijalla kaksi. Syksy etenee ja keikkoja riittää.  Bändin pojatkin ovat nykyään sydänystäviä. Tässä on teille uusi tähti ja rockmessias, halusitte tai ette. Illikainen tosin ei ole asiasta oikein mitään mieltä.

– Hauskaa, että meitä vertaillaan legendoihin, mutta me vaan ollaan sitä mitä me ollaan. Tällaisia hölmöjä. Eikä se rokki mihinkään ole kuollut. Sehän elää.

_DSC4686verkkoaaltio

Tiisu seilaa ehkä eri maininkeja kuin kriitikkosuosikit Jukka Nousiainen tai Pimeys. Viimeksi mainitut voivat tehdä viiden tähden albumeja, mutta Tiisu saattaa olla suomirockille

merkittävämpi. Se on tavoittanut laajemmat kansanrivit ja tehnyt sen nuorena. Tiedotusvälineet ovat  enimmäkseen sympatiseeranneet kirkasotsaisia tiisulaisia. Erityisesti soittolistojen jumala YleX on syönyt yhtyeen kädestä.

Enhän mä sitä tehdessä mitään ajatellut. Istuin kotona kalsareissa ja kirjoittelin vain.

Hesarin Oskari Onninen tosin antaa arviossa kaksi tähteä ja lyttää debyyttialbumin. Levyn merkittävämpänä saavutuksena hän pitää sen roolia yhtyeen ja erityisesti Illikaisen uran ponnahduslautana.

– Tuntuuhan se kaikki tosi hienolta. Joku ostaa meidän levyjä, meistä kirjoitetaan ja meidän musiikkia pohditaan, Illikainen sanoo.

Ensi vuonna on odotettavissa Tiisun kakkosalbumi.

– Uusi materiaali on ehkä hieman erilaista tai sitten ihan samanlaista. No ainakin lyriikat tuntuu vähän syvemmiltä verrattuna ekan levyn kappaleisiin, jotka on tehnyt joskus kaksi vuotta sitten, Illikainen kertoo.

Tiisu on tullut jäädäkseen. Siitä huolimatta parikymppisten tiisulaisten heilumista ja päätöntä energiaa seuratessa ei näe niinkään harkittua ja suunnitelmallista kipuamista suomirockin kaapin päälle, vaan ennemminkin toimittajien ylitulkintaa.

– Se on vähän niin, että sitten kun sitä omaa tekelettään katselee etäältä, on pakko todeta, että enhän mä sitä tehdessä mitään ajatellut. Istuin kotona kalsareissa ja kirjoittelin vain, Illikainen sanoo.

Niin se menee. Jätkät vaan soittaa rokkia. Se rokki soi ensi vuonna isommalla lavalla Ruisrockissa, radioissa ja sinun päässäsi.

_DSC4686verkko


Kaksikymmentä vuotta Suomen jääkiekkomaajoukkueen mailmanmestaruuden jälkeen ajan Porin Antinlinnan kohdalla punaisella aasialaisvalmisteisella autolla. Kevätaurinko melkein lämmittää. Kuulen Henri Illikaisen äänen autoradiosta.

Voi voi tätä elämää, ikävää…
Voi voi tätä elämää, hirveää…

Ei helvetti. Päässä soi. Biisi on välitön korvamato. Pakko laittaa viimeisen kertosäkeen aikana lisää ääntä stereoihin. Kappale on Elämältä turpiin sain, esittäjänään Tiisu.

Tiisussa soittaa kuusi parikymppistä jätkää. Laulaja Illikainen on koonnut sen lukiotutuistaan Petteri Pulkkisesta, Riku Sonkkasesta, Antti Vuorenmaasta, Väinö Karjalaisesta ja Mikko Aaltiosta. Ja kyllä, Väinö Karjalainen on juuri se Väinö, josta J. Karjalaisen kesähitti vuosimallia 1996 kertoo.

Yhtye on valittu hehkutusten saattelemana YleX:n tulevaisuuden tusinaan vuonna 2014. Samana vuonna Sony Music Entertainment ottaa Tiisun talliinsa ja alkaa tapahtua. Keväällä julkaistu Elämältä turpiin sain raikaa kaikilla kanavilla The Voicesta Yle Suomeen. Myös seuraava sinkku Tänään sä musta hullaannut on kesän hittejä. Ne molemmat ovat suoraviivaista ja tarttuvaa pop-musiikista lainaavaa rockia.

Ne ovat uuden suomalaisen hittibändin nousun polttoainetta.


Tekstissä on käytetty lähdemateriaalina yhtyeen haastattelua Ruisrockissa, Henrik Illikaisen puhelinhaastattelua, Tytti Walleniuksen Porin ylioppilaslehden verkkosivuilla julkaistua Karmarock-juttua ja internetiä.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s