Kun lasta kiusataan koulun pihalla, me oletamme, että aikuinen puuttuu tilanteeseen ja kiusaaja joutuu vähintäänkin puhutteluun. Tämä on tietysti ideaalitilanne, eikä kaikkiin kiusaamistapauksiin aina ikävä kyllä puututa. Mutta kuka ottaa puhutteluun aikuiset kiusaajat? Tämä kysymys nousi jälleen mieleeni, kun yksi nainen sai niskaansa tuhannen ihmisen haukut.
Kaikki alkoi siitä, kun eräs risteilyllä ollut nainen tiedusteli Facebookissa, miksi Tallink Siljan laivoilla matkustajista otettuihin kuviin lisätään tekstit, jotka jakavat tytöt ja pojat tiukasti omiin lokeroihinsa. Tyttöjen kuvat oli otsikoitu sanalla princess ja poikien kuvat teksteillä astronaut tai big boss. Asiallinen ja perusteltu palaute sai aikaan vihaisten ja halventavien viestien tulvan. ”Keskustelu” äityi loanheitoksi, jossa kaikki klassisen vihapuheen keinot olivat käytössä.
Mukaan mahtui onneksi myös kannustavia ja positiivisia kommentteja. Lisäksi viestiketjussa ihmeteltiin, miksei sivun ylläpito puuttunut keskusteluun millään tavalla. Moni puolustuspuheenvuoro hukkui satojen ja taas satojen vihaviestin sekaan ja sai osakseen ikäviä kommentteja. Kello tikitti, julkaisu sai lisää näkyvyyttä ja kommentteja, mutta edelleenkään kukaan ei saanut vihellettyä peliä poikki.
Lopulta, kovin pitkältä tuntuneen iltapäivän päätteeksi, Tallink Silja International -sivun ylläpito puuttui tilanteeseen. Alkuperäinen viesti säilytettiin, mutta kommentit poistettiin – niin kannustavat kuin lokaa heittävätkin. Yritys vastasi alkuperäisen viestin palautteeseen ja pahoitteli hidasta reagointiaan ikävään keskusteluun.
Mutta vahinko oli jo tapahtunut.
Yksi ihminen oli tullut kiusatuksi, vaikka joukko rohkeita naisia ja miehiä yritti puolustaa häntä. Päällimmäinen tunteeni keskustelun jälkeen oli pettymys. Näinkö moni oli valmis kivittämään ventovieraan, tasa-arvoa peräänkuuluttaneen ihmisen julkisesti?
Aloin pohtia (ties monettako kertaa), kenen tehtävä olisi puuttua tällaiseen vihapuheeseen. Jos keskustelussa ei mennä laittomuuksiin, mutta hyvän maun raja on ylitetty jo aikaa sitten, vastaus olisi ehkä sivun ylläpitäjä. Yritysten tulisikin muistaa oma vastuunsa yhteiskunnan hyvinvoinnin rakentajina. Toisaalta sosiaalisessa mediassa asiat tapahtuvat niin nopeasti, että välitön reagointi on toisinaan hankalaa.
Tappo- ja raiskausuhkausten jälkeen myös virkavallan tulisi puuttua keskusteluun. Mutta mikäli uskomme Ylioppilaslehden haastattelemaa kuvataiteilija Eetu Kevarinmäkeä, poliisia ei paljon kiinnosta. Kevarinmäki oli lähettänyt viime syksynä nettipoliisille kuvakaappauksen keskustelusta, jossa toivottiin pommi-iskua rasisminvastaiseen mielenosoitukseen. Poliisin kommentti oli ollut tyly: tekstin todettiin olevan vain osa tämän päivän keskustelukulttuuria.
Yleinen asenneilmapiiri ratkaisee, miten verkossa tapahtuvaan kiusaamiseen ja vihapuheeseen puututaan. Jos poliisitkaan eivät enää hätkähdä tappouhkauksia, niin kuinka tavallisen kansalaisen tulisi niihin suhtautua? Myöskään poliitikot eivät tunnu enää jaksavan puuttua asiaan. Ehkäpä heiltäkin puuttuu rohkeus seistä heikomman puolella. Facebook ja muut sosiaalisen median kanavat ovat luoneet meille suojakilven, jonka takaa muille saa huudella mitä huvittaa – eikä kukaan tule pitämää meille siitä puhuttelua.
Toivon, että vihapuhe on vain ohimenevä vaihe, joka on seurausta nopeasti muuttuvasta yhteiskunnastamme. Ymmärrän, että muutos aiheuttaa kipuilua, mutta vihapuhetta parempi keino kohdata muuttuva maailma olisi keskustella asioista rakentavasti ja kuunnella, mitä muilla on sanottavana. On helppoa nauraa muiden mukana ja osoitella sormella, kun taas kiusatun puolustaminen voi olla jopa pelottavaa. Vastassa kun on vihapuhearmeija, joka ei sanojaan säästele.
Parempaa keskustelukulttuuria odotellessa voimme keskittyä puolustamaan heikompaa – ja kantamaan vastuun sanoistamme ja teoistamme.
Teksti: Tytti Wallenius
Porin ylioppilaslehti 
Vastaa