Kriittistä moshausta

Tuska-festivaali tarjoili tänäkin vuonna mittavan artistikattauksen kävijöidensä nautittavaksi. Tapahtuman uniikimpaan tarjontaan on vakiintunut Solmusali, jossa kuuntelun sijaan musiikista keskustellaan kriittisesti. Pointin päätoimittaja Atte kävi seuraamassa paneelikeskustelua metallimusiikista ja etiikasta.

Metallifestareilla on suomessa leppoisamaine synkästä imagostaan huolimatta. Sanomalehti Keskisuomalainen kommentoi vuoden 2017 Tuskaa toteamalla, että “raskaasta musiikista huolimatta järjestyshäiriöitä ei juuri ole”. Tämä rauhallisuus muodostuu juuri musiikin rauhattomuudesta. Kaaoszinen toimittaja Pekka Nyrhinen kutsui tätä “aggression ekspressioksi”: aggressiivinen musiikki ja synkkä meno on katarsiksen väline, jonka kautta purkaa tunteita. On kuitenkin itsensä huijaamista sanoa, etteikö metallipiireissä silti olisi samoja ongelmia kuin monissa muissa musiikin alakulttuureissa. Tuska-festivaalin Critical Headbanging: Pahan vastapuoli –paneelissa metalliskenen eettisestä tilasta keskustelivat metallitutkija Amanda DiGioia, Humavoid -bändin laulaja/kosketinsoittaja Suvimarja Halmetoja ja norjalaisen Leprousin vokalisti/kosketinsoittaja Einar Solberg ja kitaristi Tor Odmund Suhrke, moderaattorinaan hevidosentti Toni-Matti Karjalainen.

Viimeisen vuoden ajan eri kulttuurin kenttiä ravistellut #metoo -ilmiö on koskettanut myös musiikkia. Erilaiset eettiset kysymykset ovat olleet Halmetojan mukaan metallipiireissä mukana pidempään kuin valtavirrassa.

“Metallifanit ovat kriittisempiä, kauempana valtavirrasta ja yleensä muodostavat pienempiä piirejä, joissa aiheet voivat nousta esiin enemmän”, sanoo Halmetoja

Solmusali on esimerkki tästä ilmiöstä. Ruisrock lanseerasi tänä vuonna Kuplateltan, jossa keskusteltiin myös vakavammin musiikista. Tuskan Solmusali on ollut toiminnassa jo vuodesta 2016.

“Monet bändit käyttävät asemaansa hyväkseen eri viestien välityksessä, kuten esimerkiksi Body Count tekee.”sanoi kuka?

Tuskassa esiintynyt Body Count on räppäri Ice-T:n luotsaama rappia ja trash metalia yhdistelevä yhtye, joka on sanoituksiltaan erittäin poliittinen. Kappaleet kuten No Lives Matter ja Black Hoodie kritisoivat armotta all lives matter -retoriikkaa ja rodullistettuihin sekä köyhiin kohdistettua poliisiväkivaltaa.

 

Veganismi ja metalli

Solberg ja Suhrke ovat puhuneet paljon lihateollisuutta vastaan ja veganismin puolesta. He ovat olleet vegaaneja jo kauan, ja ovat seuranneet muutosta metallipiireissä ruokailutottumustensa suhteen.

“Muutos on ollut selkeä. Vegaanipiirit kasvavat tapahtumissa alati. Vaihtoehdot, joita vegaaneille on tarjolla metallifestareilla, ovat todella monimuotoisia. Kasvissyöntiei ole enään erikoista,” sanoo Solberg. Hän kuitenkin kritisoi myös vegaanien tiettyä aggressiivisuutta.

“Monet äänekkäät vegaanit ovat usein hieman militantteja, ja se voi saada ihmiset karsastamaan vegaaniutta. Se on helppo tapa ajaa ihmiset pois.”

DiGioian mukaan joskus “militantti” asenne on oikea.

“Että ihmiset tajuavat jotain olevan vialla, pitää heidän olonsa tehdä epämukavaksi. Inklusiivisuus vaatii joskus ankaria keinoja.”

“Metallipiirit puhuvat paljon avoimuudestaan, mutta kenelle tämä avoimuus on suunnattu? Tuska ja monet muut metallifestarit omaavat joskus brutaalin imagon, mutta pitääkö tämän tarkoittaa ei-inklusiivista ilmapiiriä? ” jatkaa DiGioia.

Solberg ja Suhrke tekevät kuitenkin eron feminismin ja vegaaniuden puolesta taistelemisen välille.

“Rasismia ja seksismiä vastaan on helpompi taistella suoraan, vegaaniuden puolesta taistelu ei ole yhtä suoraviivaista. ”

 

Laulujen aiheet

Kuinka nämä eettisesti tärkeät asiat sitten näkyvät musiikissa? Leprosyn suhteen Solberg ja Suhrke eivät voi antaa suoraa vastausta.   

“Kyseessä ei ole vain meidän bändi, ja kaikki jäsenet eivät ajattele samalla lailla näistä asioista.”

He eivät myöskään näe valistusta välttämättä heidän velvollisuutena. Suora viestintä on joskus vaikeaa, metaforat helpompia. Samaa mieltä on myös Halmetoja.

“Hienovaraisuus on lähtökohta. Symbolit, metaforat ja muut on helppo piilottaa tekstiin, ja kuulija houkutellaan musiikilla aluksi mukaan. Sitten hän voi alkaa ajatella asiaa!”

Tuskassa esiintyneen Arch Enemyn kappaleet ovat olleet aina jotenkin monitahoisia. Will To Power –levyn kappale First Day In Hell on kova metallibiisi, mutta myös tarina keskitysleirien kauhuista. Ateismi ja järjestelmän vastaisuus on iso tekijä Arch Enemyn musiikissa. Laulaja Alissa White-Gluz tunnetaan eläinten oikeuksien puolestapuhujana. Alissa on myös esimerkki “johtonaisesta” metallibändeissä.

 

Naiset metallibändien nokassa

“Female -fronted metal band” on yleinen termi, jolla kuvataan bändejä kuten Battle Beast, Arch Enemy, Battlelore tai Lacuna Coil. Pääasiassa miehistä koostuvia bändejä, jotka kuitenkin personifikoituvat naislaulajaan. Tätä erottelua muista bändeistä pidettiin paneelissa hieman outona, joskin myös ymmärrettävänä.

“Naisartistit metallipiireissä ovat harvinaisia, ja koska metallimusiikki on lähtökohtaisesti hyvin maskuliinisesti kehystetty, se ei aina tunnu naisten tilalta,” sanoo Halmetoja. “Naisartisteina meidän pitäisi muuttaa tätä.”

DiGioia näkee myös tietyn portinvahdintaa instrumenteissa. Naisvokalistit ovat usein normi, samoin kosketinsoittajat, mutta kitaristit ja rumpalit ovat harvinaisempia.

“Tämä johtuu usein kasvatuksesta, jossa soittimia sukupuolitetaan. Kitara kuuluu pojille, piano tytöille. Usein miehet toimivat näinä portinvartijoina.” jatkaa Digioia.

Usein puhutaan myös erikseen laulajista ja naislaulajista. DiGioian mukaan tämä ei eroa muusta yhteiskunnasta juuri mitenkään.

“Tämä on osa sitä miten naisia markkinoidaan. Me olemme hyvin usein esillä sukupuolen takia. Puhutaan nais- tästä ja tästä.”

“Miksi tämä edes on mikään juttu? Se on aina ihmetyttänyt minua”, kommentoi Solberg.

“Ymmärrätkö nyt miksi patriarkaatti ärsyttää minua?” naurahtaa DiGioia.

Kyse on kuitenkin loppujen lopuksi bisneksestä. Naissolisti on markkinointityökalu levy-yhtiölle. Tämän vuoksi myös ikiaikainen klisee “naiset metallimusiikissa” -uutisoinnista ei ikinä lopu.

“Koska naissolisti on aina iso juttu, ei normalisaatio tapahdu. Naislaulaja ei ole laulaja, eli normi,” toteaa Digioia.

Naisen paikka

Naisen asema metallimusiikissa päätyi paneelin keskeiseksi aiheeksi. Halmetojalla on tästä omakohtaista kokemusta raskasta progemetallia soittavan Humavoidin kautta.

“Sain kerran keikan jälkeen kommentin mieheltä joka kuunteli keikkaa, että olen todella urhea tyttö kun teen tällaista miesten työtä. Varmaan tarkoitti sitä kehuna, mutta se jäi vaivaamaan.”

“No, naiset ovat urheita,” vastaa DiGioia. “Koska naisia vastaan hyökätään alati miesten dominoimilla aloilla. Sinä olet urhea!”

Feminiinisyys on usein vastakkain metallimusiikin kanssa, joka on kehykseltään maskuliininen. Siksi usein myös feminiinisyys nähdään heikkoutena tai miinuksena.

“Olen myös kuullut keikan jälkeen sanottavan että ‘olipa hyvä keikka, ei yhtään naista lavalla’, koska laulan joskus örisemällä. Se oli todella outoa,” sanoo Halmetoja.

“Samaa pilkkaa kuulee myös vegaaniudesta. Olen kuulemma gay-tarist”, sanoo Suhrke. Toksinen maskuliinisuus ei katso sukupuolta pilkan kohteena.

Homofobia ja seksismi aiheuttavat myös negatiivisia keikkakokemuksia yleisössä. Yksi huono kokemus keikalla voi pilata suosikkibändin keikan ikuisesti. DiGioia kertoi juuri tällaisesta kokemuksesta oman suosikkibändin keikalla, josta ei enään muista kuin kähminnän.

“Jos metallipiirit pitävät yhä itseään kapinallisina ja järjestelmänvastaisina, pitäisi heidän taistella yhteiskunnallisia normeja kuten patriarkaattia ja homo- ja transfobiaa vastaan,” kiteyttää DiGioia.

Teksti: Atte Timonen

Kuvat: Jesse Kämäräinen