Istuin sukulaisten yläkerrassa äitini ja tätini kanssa keinonahkasohvalla. Mustavalkotelevisio oli auki ja televisiossa Riki Sorsa lauloi Reggae OK. Se on ensimmäinen mielikuvani Euroviisuista. Tämän täytyi siis tapahtua vuonna 1981, jolloin olin kuusivuotias. Seuraavan vuoden kisoista muistan Suomen nolla pistettä. Isoäitini paheksui Kojoa, joka lauloi ydinkakan nakkaamisesta. Luulen kuitenkin paheksunnan kummunneen enemmänkin olemattomasta pistesaaliista.
Varsinainen koukuttuminen laulukilpailujen maailmaan tapahtui kuitenkin seuraavana vuonna. ”Kuka hän on? Ja mitä kieltä mahtaa puhua hän?”, kysyi Ami Aspelund kappaleellaan Fantasia. Hän pärjäsikin kohtalaisesti, sillä sijoitus oli yhdestoista. Espanjan Remedios Amaya jäi nollille, vaikka hänen biisinsä oli minusta ihan hyvä. Varsinainen suosikkini oli kuitenkin Ruotsin kolmanneksi sijoittunut Carola Häggkvist. Se, että juuri nämä viisut ovat jääneet erityisesti mieleeni johtuu siitä, että niiden esikatselun ensimmäinen osa oli meillä VHS-kasetilla. Sitä tuli katsottua usein.
Mistä sitten johtuu, että Euroviisut alkoivat kiehtoa minua? Ensinnäkin vanhempani katsoivat sitä, joten se oli perhetapahtuma. Toisaalta olin jo silloin kova penkkiurheilija, joten kilpailullinen asetelma veti puoleensa. Lisäksi oli tietenkin itse musiikki. Minusta oli kiehtovaa katsoa, millaisia lauluja eri maista tuli. Tätä korosti se, että vielä tuolloin kunkin maan oli esiinnyttävä omalla kielellään.
Kun tulin vanhemmaksi suhteeni koko viisuihin etääntyi. Suomen kehnolla menestyksellä varsinkin ysärillä oli asiaan osuutensa. Lisäksi biisit eivät enää tuntuneet minusta yhtä hyviltä. Tämä johtui varmaan lapsuusnostalgiasta. Totta tietysti on sekin, että musiikkityylit hieman muuttuvat ajan myötä.
Suomen kehnojen Euroviisutulosten putki katkesi sitten komeasti vuonna 2006, kun Lordi räjäytti potin Hard Rock Hallelujallaan. Arvelin kyllä jo Suomen karsintojen jälkeen, että sillä voi olla ihan hyvät mahdollisuudet kelvolliseen sijoitukseen, mutta voittoon tuskin kukaan uskoi. Pistelaskun alettua Suomi sai valtavasti pisteitä ja kaikki tämä tuntui melko epätodelliselta. Puolivälissä aloin kuitenkin uskoa siihen, että voitto tulee. Seuraavana aamuna herättyäni menin ensitöikseni varmistamaan teksti-tv:stä, että Lordi oli todella voittanut.
Kilpailu on tietenkin muuttunut paljon vuosien varrella. Nyt lauluja voi esittää käytännössä millä kielellä tahansa, mikä tarkoittaa sitä, että useimmat käyttävät englantia. Neuvostoliiton hajottua myös itäeurooppalaiset maat tulivat kunnolla mukaan. Näin heillä ei ole enää tarvetta omille Interviisuilleen, jotka olivat sosialististen maiden oma laulukisa. Suomikin silti osallistui niihin aikanaan säännöllisesti. Menestys oli itse asiassa paljon parempaa kuin Euroviisuissa.
Osanottajamaiden lisääntyminen on aiheuttanut sen, että tarvitaan semifinaalit. Lisäksi pistelaskussa ei enää kunkin maan edustaja kerro kaikkia heidän antamiaan pisteitä, vaan ne tulevat suoraan taululle. Tämä on ihan ymmärrettävää, sillä muuten lähetys kestäisi ties kuinka kauan.
Suhtautuminen kilpailuun on kaikkiaan muuttunut paljon rennommaksi ja kyseessä on entistä enemmän iloinen show ryppyotsaisen kilpailun sijasta. Tämä on ihan hyvä asia. Itse suhtaudun pisteisiin ja kilpailuun (melkein) yhtä vakavasti kuin aina ennenkin ja kiroilen naapurimaita, jotka jakelevat pisteitä toisilleen. Tietenkin Suomi erityisesti kärsii tästä, jos minulta kysytään.
Luulen, että lapsena minusta juuri tuo pisteiden antaminen oli erityisen kiehtova vaihe. Sai seurata tilanteiden muuttumista taululla, kuuli ulkomaiden erilaisia kieliä, ja näki sen jännityksen, mikä asiaan liittyi. Varjopuolena silloin, niin kuin nytkin, oli se, että Suomi harvoin pärjäsi kovin hyvin.
Tänä vuonna Ukraina korjasi potin, mikä oli maailmantilanteen huomioiden varsin odotettua. Ukrainan sympatisoiminen ei näkynyt niinkään ammattiraatien näkemyksissä, mutta yleisöltä se sai valtavan määrän pisteitä. Laulukilpailun voittajan valinta varsinkin 25:n melko samantyylisen ehdokkaan joukosta on tietenkin aina melko satunnaista, mutta ei Ukrainan viisu minustakaan huono ollut. Omat suosikkini olivat silti vähän hitaammat Portugalin ja Alankomaiden kappaleet, mitään muitakaan väheksymättä.
Euroviisujen pisteytyshän toimii nykyään siten, että sekä ammattiraadit että yleisö saavat sanoa sanansa. Raatien käyttö perustuu siihen, että sillä pyritään estämään pisteiden valumista naapurimaihin. Voidaan keskustella siitä, kuinka hyvin tämä on onnistunut. Lisäksi ainakin joissakin nettikeskusteluissa näytti herättäneen närää se, että raatien ja yleisön antamat pisteet poikkesivat tänä vuonna niin paljon toisistaan. Kestomenestyjä Ruotsille on useampana vuonna käynyt niin, että se on saanut raadeilta paljon pisteitä, mutta voitto on jäänyt kiinni yleisöäänistä. Joissakin näkemissäni keskusteluissa on paheksuttu raatien vahvaa asemaa sen vuoksi, että yleisö on niin voimakkaasti eri mieltä niiden kanssa. Itse en kuitenkaan olisi valmis luopumaan asiantuntijoista tällä perusteella. Voihan ajatella niinkin, että raatien mukanaolo nimenomaan monipuolistaa mielipiteiden kirjoa.
Suomea edustanut The Rasmus pärjäsi varsin odotetusti. Finaalipaikka oli ihan hyvä suoritus, vaikka siellä ei pisteitä juuri herunut sen enempää raadeilta kuin yleisöltäkään. Loppukilpailusuoritus onnistui jopa semifinaalia paremmin. Edustuskappale Jezebel oli ammattitaitoisesti toteutettu, mutta siitä puuttui sellainen koukku, joka olisi jättänyt sen kuulijan mieleen. Toisaalta esiintymispaikka jo neljäntenä ei ollut paras mahdollinen. Aiemminkin on nähty, että menestyäkseen Suomen on tuotava mukaan jotain aidosti persoonallista. Sillä keinolla voi toki myös epäonnistua pahasti, mutta lopulta kyse on vain laulukilpailusta.
Teksti: Rami Nummi
Porin ylioppilaslehti 
Vastaa