Kreikkalaisessa mytologiassa Europe oli Foinikian prinsessa. Ylijumala Zeus rakastui häneen ja muutti itsensä kesyksi häräksi. Kun Europe oli poimimassa kukkia kedolla, Zeus sai houkuteltua hänet mukaansa ja vei prinsessan Kreetalle, jossa tästä tuli saaren kuningatar. Saman myytin toisen muunnelman mukaan minolaiset sieppasivat Europen ja veivät hänet Kreetalle. Oli miten oli, maanosamme on saanut nimensä prinsessan mukaan.
Anna Erikssonin tuoreessa elokuvassa W Eurooppa on kuolemansairas nainen, jolla on jonkinlainen sadomasokistinen suhde kiinalaiseen miesrobottiin. He kiduttavat itseään ja toisiaan. Nainen kärsii myös fyysisesti. Eurooppalaisuuden pohdiskelu yhdistää teosta vaikkapa Timo Linnasalon elokuvaan Eros ja Psykhe (1997), jolla on myös myyttitausta, kuten sen pohjana olevalla Eeva-Liisa Mannerin samannimisellä näytelmälläkin. Eroksessa ja Psykhessä terroristit suunnittelevat iskua jossain rappeutuneen EU:n itälaidalla. Nyt Eriksson tuntuu latelevan viimeisiä madonlukuja koko maailmalle.
Tyylillisesti W muistuttaa Erikssonin esikoiselokuvaa, naiseuden myyttejä Marilyn Monroen hahmon kautta purkanutta M:ää sikäli, ettei siinäkään ole yhtenäistä ja tiivistä juonta perinteisessä mielessä. Teoksen teho perustuu enemmän intensiteettien vaihteluille, energioiden purkauksille ja kiihdytyksille, joiden kautta merkitykset katsojan mielessä syntyvät. Näitä energiavirtoja saavutetaan vaikuttavan kuvaustyön lisäksi myös musiikkivalintojen, muun äänitaustan ja voimakkaan ekspressionistisen näyttelemisen avulla. Tässä mielessä Eriksson muistuttaa hiukan suomalaisen elokuvan melodraamamestari Teuvo Tuliota, joka myös näki naisen ruumiin ihmisten halujen ja yhteiskunnallisen kamppailun polttopisteenä, erityisesti ällistyttävässä viimeisessä elokuvassaan Sensuela (1972). Mutta siinä missä Tulio haki esteettiset kiinnepisteensä mykkäajan melodraaamasta, on Erikssonin persoonallisen vision ponnahdusalusta eurooppalaisessa modernissa taide-elokuvassa, kenties Ranskan uudessa aallossa, kuvataiteessa ja mediataiteessa. Erikssonin esikoiselokuvasta W poikkeaa siinä, että siinä on enemmän kontemplatiivisia, mietiskeleviä, synkkyydessäänkin rauhallisia kuvia.
Melodraamaperinteeseen Erikssonin elokuvaa kuitenkin yhdistää paitsi tuo ekspressionistinen näytteleminen, myös naisen hahmon käyttö kärsimyksen kantajana, sekä mies(koneen) rooli kiduttajana, tuhon tuojana. Tässä mielessä W on hyvin fyysinen. Kaksikon suhde näyttäytyy pelkkänä kostona ja sadomasokismina. Elämä yleensä kuvataan traumojen merkitsemänä jatkumona, jonka ainoana ideana on lopulta loppua, sillä traumatisoituneet ihmiset tuottavat lisää traumoja toisilleen ja tuhoavat samalla elinympäristönsä. Elokuvan tematiikkaan suhteutettuna on kiinnostavaa, että sen toisen juonteen muodostavassa sairaanhoitajayhteisössä nähdään yhtenä näyttelijänä kirjailija Iida Rauma. Hänen viimeisin romaaninsa Hävitys (2022) käsittelee osittain samoja teemoja, toki erilaisessa ympäristössä ja erilaisella tavalla.
Mainitut sairaanhoitajat yrittävät pitää kiinni laitoksen rutiineista, mutta ne häiriintyvät muukalaisen saavuttua. Myös tämän yhteisön sisäiset suhteet ovat sadismin ja masokismin merkitsemiä, samalla kun pikkutarkat rituaalit ja muut eleet ovat äärimmäisen neuroottisia sairaalan kliinisessä ympäristössä. Pelosta ja unohduksesta lienee kyse.
Juonen kuvailu ei tee oikeutta Erikssonin teokselle, sillä sen vaikutus toteutuu omassa muodossaan valkokankaalla. Se käyttää siis stereotyyppisiä elementtejä (nainen kärsijänä, mies tuhon tuojana, ehkä hieman fetisistiset sairaanhoitajahahmot, musiikkivalinnat, kuten Marseljeesi), mutta tekee sen tietoisesti. Tässä mielessä, kuten myös seksuaalisuuden käyttämisessä kerronnan osana, tulee mieleen ranskalainen Alain Robbe-Grillet, niin erilaisista tekijöistä kuin onkin kyse.
Kaikessa tuhoutumisen estetiikassaan W on kenties poliittisesti hieman voimaton, kuten myös monet muut nykypäivän sinänsä merkittävätkin taideteokset. Kiinalaisen mies(robotin) käyttö jäi myös hieman mietityttämään. On toki totta, että nykypäivän Kiina saa yhä suurempaa vaikutusvaltaa maailmassa samalla, kun se on totalitaristinen valtio, joka tuhoaa esimerkiksi uiguureja. Mieleen tulee silti, onko perinteinen itämaisen miehen kostava hahmo paras tapa käsitellä asiaa. W ei välttämättä pyrikään purkamaan esittämiään kliseitä, vaan näyttää, mihin niiden voima ja psykologiset automatismit, eräänlaiset pakkoliikkeet ovat johtaneet. Tämä koskee tietenkin myös kaikkia ideologioita.
Sama pätee tietenkin seksuaalisuuden kuvaukseen. Sadomasokistista seksiä ei tässä näytetä kahden henkilön yhdessä tekemänä sopimuksena, joka loppuu turvasanaan, vaan sairauden ja traumojen oireena tai ilmenemismuotona. Vaan entä sitten feminismi? Ohjaaja on korostanut omaa feminismiään käsittääkseni myös tämän teoksen osalta. On totta, että suuri osa henkilöistä on naisia, mutta he eivät näyttäydy erityisen myönteisessä valossa, sillä missään ei ole vastavoimaa kaikkialla rehottavalle pahuudelle. Ellei feminismi sitten ole sitä, että kaiken pitäisi muuttua.
Tässä elokuvassa käy siis ilmi, että Kiina ja Eurooppa (kenties itä ja länsi) ovat toisistaan riippuvaisia kammottavalla (taloudellisen koneiston, kapitalismin) logiikalla. Tämä viesti jää kuitenkin hieman epämääräiseksi, koska teosta ei kytketä millään tavoin sitä ympäröivään todellisuuteen. Toki voi olla, että tämä symbolinen taso meni minulta osittain ohi. Tähän kritiikkiin voidaan vastata, että W on vahva tällaisenaan juuri siksi, että se keskittyy niin voimakkaasti niihin muutamiin suhteisiin ja miljöisiin, mitä se esittää. Kaiken kaikkiaan kyseessä on erittäin komea ja mieleenjäävä teos, mutta perinteisemmän juonikerronnan ystävät eivät sitä silti purematta nielaise.
Teksti: Rami Nummi
Porin ylioppilaslehti 
Vastaa