Nostalgiaa ja ennenkuulumattomia soundeja – tällainen oli Porispere 2026

Teksti: Julia Saarinen ja Sara Tammelin
Kuvat: Julia Saarinen

Heinä-elokuun vaihteessa Kirjurinluodon festarikesä huipentui viidettätoista kertaa järjestettävän Porisperen merkeissä. Pointin toimituksen Sara Tammelin ja Julia Saarinen kävivät katsastamassa festarin meininkiä. Raportin aloittaa Saran kokemus festivaalin ensimmäisestä päivästä.

Perjantai: Nostalgian voimalla kävijäennätyksiin

Porisperen viidestoista juhlavuosi tarjosi melkoisen kattauksen musiikillista ilottelua. Perjantaina saavutettu päiväkohtainen kävijäennätys näkyi alueella ihmismäärässä, kun avauspäivä oli historiallisesti loppuunmyyty. Tungos oli havaittavissa eri tavalla kuin aikaisimpina vuosina, ja tavallaan ymmärrän jälkeen päin tekstaripalstalta lukemiani turvattomuuden tunteen purkauksia.

Ruoka- ja juomakojuja oli kuitenkin väkimäärään nähden mielestäni riittävästi, vesipisteitä löytyi monesta kohtaa ja jonot niihin olivat yleensä maltilliset. Bajamajojen sijoittelu ympäri aluetta oli järkevää, mutta ymmärrettävästi jonoa niihin muodostui aina esiintyjien vaihdon aikaan: suurin osa oli tainnut kuitenkin tulla kuulemaan ihan aidosti hyvää livemusisointia.

Pienenä kritiikkinä festivaalia kohtaan on nostettava pääportin ohjausjärjestelyjen heikkous. Rannekkeita oli mahdollista vaihtaa jo pari päivää ennen tapahtumaa, mutta erityisesti ensimmäisenä päivänä paikalle saapuvien hakeutuminen oikeisiin jonoihin oli haasteellista: kuka jonotti ranneketta, ken olisi voinut ohittaa suoraan turvatarkastukseen, oliko jollakulla vielä koko lippu hankkimatta?

Toinen harmillinen seikka oli päällekkäiset esiintymisaikataulut Lokkilavalla ja Lagunitas Stagella. Tämän vuoksi täysin kattavaa reportaasiakaan en voi teille ohjelmasta ja toteutuksesta tarjota, sillä vielä ainakin on mahdotonta olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Festarit Rajulavalla avannut Samuli Putro oli liikuttunut huomatessaan, kuinka suuri joukko hänen keikalleen oli kerääntynyt jo heti klo 16.10. Keli oli artistin puolella, sillä aurinko onnistui ajoittamaan paluunsa taivaalle sateen jälkeen juuri sopivasti keikan alkuun.

Lokkilavalla pelin avasi itse legenda – Pelle Miljoona – joka esiintyi myös ensimmäisillä Porispere-festivaaleilla vuonna 2011. Valitettavasti 15 vuotta ei ollut kohdellut artistia yhä hyvin kuin yhä vain kukoistavampaa tapahtumaa, ja keikan summa mitattiinkin lähinnä sen nostalgisuusarvon perusteella.

Moni ajoitti saapumisensa alueelle Rajulavan toisen esiintyjän alkuun, kun lavalle nousi päräyttävää naisenergiaa tarjoileva säkenöivä Maija Vilkkumaa. En ole seurannut Vilkkumaan tämän kesän settilistoja sen tarkemmin, mutta tämän vedon perusteella voisi kuvitella hänen käyttäneen harkintaa kootessaan hittejä oikealta vuosikymmeneltä: yli puolet kuulluista kappaleista ajoittuivat vuosiin 1999–2010, mikä tuki yhtä illan odotetuimman artistin – muuan tyttöduon – kultaisinta fanikautta. Itsekin huomasin laulavani mukana, vaikka Pitkä ihana leikki sekä Meikit, ketjut ja vyöt albumit ovat viimeksi taitaneet soida itsellänikin kannettavan cd-soittimen kautta. Bändi kuulosti ja näytti hyvältä, ja mimmienergiaa korostettiin kolmen taustalaulajan voimin: asut ja koreografiat olivat ilmeisen tarkoituksenmukaisen nostalgiahakuisia.

Lokkilavalla Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus pidätteli yleisöä edelleen menneissä ajoissa: alun perin vuosina 1996–2004 vaikuttanut laulu- ja soitinyhtye sai yleisön parhaiten mukaan vuonna 2002 ilmenstyneellä Rajaportti-albumin hiteillä Surupuku ja Lumessakahlaajat. Vuonna 2017 uudelleen aktivoitunut bändi osoitti kappaleidensa ajattomuutta kuitenkin myös Toisen luokan kansalainen ja Nyt on mies! -kappaleiden voimin.

Perifeerinen junttaus kolahtavine sanoituksineen toimii ainakin tälle porilaiselle edelleen. Keskustellessani ystäväni kanssa musiikin iskevyydestä totesimmekin, kuinka nuoruuden ajan musiikilla vain on oma ikuinen paikkansa jossain sielun perukoilla.

Rajulavan kolmas slotti kuului Haloo Helsingille, jota oli ahtautunut kuuntelemaan jälleen suuri joukko ehkä auringonpistoksen saaneita kanssajuhlijoita. Olen aiemmin vaikuttunut bändin lavaenergiasta ja tietynlaisesta läsnäolosta, mutta nyt moni pieni asia tuntui olevan hieman vinossa: sekä itse lava, että yleisölle varattu alue tuntuivat liian pieneltä stadionbändille, ja tämä vaikutti kokemukseen.

Tässä vaiheessa myös alkuillasta hyvin toimineet tupakointialueet unohtuivat ja osa keskittymisestä meni itselläni siihen, että sai varoa, mistä tulee tumpista tukkaan ja mistä oluesta niskaan. Päätinkin vaihtaa jo hyvissä ajoin takaisin Lokkilavan puolelle ja hyödyntää muun muassa lyhyitä vessa- ja fanituotemyyntijonoja! Nylon Beatin paitaa metsästin, mutta mukaan lähtikin Stam1na, mikä sopi sinänsä loistavasti, sillä seuraavaksi he nousisivat lauteille.

Lemin pojat olen nähnyt kyseisen päivän artisteista useimmin. He myös viihtyvät Porissa keikoilla – ainakin omien sanojensa ja keikkahistoriansa perusteella. Settilista rakentui tällä kertaa pääasiassa uusimman, kuluvan vuoden alussa, ilmestyneen Apnea-levyn kappaleista, mutta mukaan oli ripoteltu yksi kappale myös lähes jokaiselta (8/11) julkaistulta albumilta.

Tunnelma oli leppoisa, mutta intensiivinen: vaikka pitti pyöri suurehkonakin lähes koko keikan ajan, ei samanlainen turvattomuus, jota koin edellisen artistin esiintyessä, ollut läsnä lainkaan. Itselleni keikan parhaita hetkiä oli encore, jossa yhä ajankohtaisempi – vaikka jo 16 vuotta vanha kappale – Eloonjäänyt kajahti mahtipontisena julistaen, kuinka evoluutio jää, vain ihminen häviää, ei meitä ollut syytä säilyttää. Rakastin myös introa, jolla bändi saatteli itsensä lavalle: ilmeisesti jonkinlainen tekoälyllä luotu kuvaus bändin kokoonpanosta, johon kaivataan enemmän lihaksia, mutta onneksi on sentään kalju rumpali. Kadehdittavaa itseironiaa.

Oman iltani kruunasi vielä Rajulavalla esiintynyt, paluun tekevä Nylon Beat. Koko päivän läsnä ollut nostalgisuus sai vielä eksponentiaaliset mittasuhteet ikonisen tyttöduon astuessa lavalle vuoden 1996 lempikappaleeni, Naparengas, potkaistessa shown käyntiin.

Jostain selkäytimestä vyöryivät joka ikisen Porin illassa kajahtavan kappaleen sanat. Myös tanssiaskeleet taisivat olla suoraan 2000-luvun vaihteen tienoilta, mutta vaikutti, että kyseessä oli jonkinlainen joukkopsykoosi, jossa kenelläkään ei tullut mieleenkään kyseenalaistaa tai arvostella autenttista hauskanpitoa. Tai sen puoleen lavalla säteilevää kaksiokaan. Todennäköisesti he ovatkin saaneet aikoinaan jo osansa epäilyistä, väheksynnästä ja pilkasta. Samat tutut nasaalit ja liioiteltu tyttömäisyys eivät olleet kadonneet, mutta häpeästä tai jonkinlaisesta pakotetusta roolista ei ollut tietoakaan.

Ehkä juuri se tuotteistus, jonka takana levy-yhtiön sedät aikoinaan hyörivät, oli nyt pilke silmäkulmassa, mutta selkä suorassa haltuun otettu ja se välittyi. Nylon Beatin paluu olisi voinut kääntyä kiusalliseksi yritykseksi palata aikaan, jota ei enää ole, mutta ainakin allekirjoittaneen silmissä, korvissa ja kehossa, se kruunasi koko tähänastisen kesän. Jopa noin parikymppisen nuoren herran sanat ”on tää kyllä siisti, mut varmaan vielä erityisempi just teidän sukupolvelle” sai minut vain entistä enemmän hykertelemään. Kyllä: sukupolvikokemushan se on.

Vaikka edellä mainittua vanhempaa sukupolvea edustaneena kulutin energiani loppuun Naikkareissa, illan varsinainen päätös huipentui vielä Lokkilavalla, jossa esiintyi Mouhous. Onneksi Julia otti tämän jyväskyläläispoppoon haltuun, mistä onkin hyvä siirtyä hänen osuuteensa Porispere-raportista.

Kävijäennätyspäivän viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä esiintyi itsensä Suomen seksikkäimmäksi poikabändiksi nimittänyt Mouhous aka Ladabois. Kyseisen trion esiintymistä olin odottanut koko kesän, sillä valitettavasti en ollut ehättänyt esimerkiksi heidän jazzviikon Porin keikalleen.

Lempparisuomiyhtyeeni show oli kaiken odotuksen arvoinen! Lokkilavaa koristi pinkki ilmatäytteinen monsteriauto ja totta kai yhtyeen keväiseen Ladabois-albumiin viitaten valkoinen Lada. Monakon, Sir Valentinin ja Van Hegenin energinen esitys villitsi etenkin yleisön nuoren sukupolven edustuksen. Siinä missä Sara väisteli päälavan yleisössä tumppeja ja tuoppeja, sain minä vuorostani väistellä pienemmän Lokkilavan yleisömassassa myöhäisillan humalaisia hyppijöitä. Hauskaa kuitenkin oli, sillä Mouhouksen huima lavaenergia oli kuin valtava piristysruiske, jonka voimin jaksoi tanssia yön pimeydessä.

Päivän aikana ehdin katsastamaan myös vähän Lagunitas stagen tarjontaa. Kesäteatterin lava toimi edellisvuoden tapaan festarin pienimpänä esiintymislavana, jossa ääneen pääsivät vähemmän nimekkäät esiintyjät. Perjantaina heihin lukeutuivat Porilaine bändi 2026 -kilpailun voittanut The Reality Machine, Josén pimeä puoli, M//O sekä US, joista ehätin kuulemaan puolet.

The Reality Machine kuulosti omaan korvaani Iron Maidenilta, ja saman aatteen allekirjoittivat muuan kuvaajakollegani. Porilaisbändin rokkisoundi oli vakuuttavaa ja musisointi taitavaa.

Porilaista musiikkiosaamista kuultiin myös räppiduo M//O:n keikalla. Kesäteatterilavan edusta oli tupaten täynnä, ja räppikädet viuhuivat iltahämärässä. Nuori kaksikko eli Miraç Kiliçkesen ja Oskari “Osku” Multisilta suorastaan villitsivät yleisön, joka yltyi huutamaan keikan jälkeen huomattavan pitkään ”We want more!” Oli hienoa nähdä, miten tällä itselleni entuudestaan tuntemattomalla kaksikolla on selvästi vannoutunutta fanikuntaa ja todella kova meno!

Lauantai: Psykedeelistä menoa ja valtavia lieskoja

Porisperen lauantaita vietettiin tuhat henkeä pienemmällä väkimäärällä, eli edellispäivän kaltaista ryysistä ei ollut. Tuttuun tyyliin päivän ensimmäiset esiintyjät jäivät minulta väliin, mikä oli valitettavaa, sillä Lokkilavalla esiintynyt Vesta olisi ollut kivaa kuulla. Onneksi myöhäisempi esiintyjäkattaus oli sen verran laaja, että kuunneltavaa kyllä riitti!

Pääsin pelipaikoille Rajulavan ensimmäisen esiintyjän, Jaakko Kullan, keikalle. Artisti ei ollut minulle ennestään tuttu, muuta kuin nimen puolesta. Rento ja hyväntuulinen esiintyminen sopi mainiosti kesäiseen iltapäivään, muttei iskenyt minuun. Välispiikit darrasta ja ryyppäämisestä toki istuivat hyvin festareille, mutta eivät nostattaneet omaa juhlatunnelmaani.

Rajulavan päivän toinen esiintyjä sointui muita paremmin lavan nimeen, sillä kyseessä oli suomalainen hevibändi Battle Beast. Bändin laulaja oli vaihtunut viime näkemästä; vokaaleja yhtyeessä on hoitanut joulukuusta 2025 alkaen brasilialainen Marina La Torraca. Laulaja hoiti työnsä oikein mallikkaasti, ja meno oli kova, voisi jopa sanoa raju. Liekkien siivittämä esitys oli vahva ja hyväntuulinen.

Päälavan suurimman tulishow’n tarjoili kuitenkin popyhtye Kuumaa. Lavan liekkitehosteiden lisäksi lavan ulkopuolelle oli sijoitettu valtavat liekkitykit, jollaisia en ollut aiemmin nähnyt missään. Jos minua olisi pyydetty arvaamaan, kenen esityksessä on suurimmat pyrotekniikat, enpä olisi arvannut oikein – vaikka sopivathan ne etenkin yhtyeen Tulipalo-kappaleeseen.

Festivaalin päätti yhdysvaltalainen Dropkick Murphys. Kelttipunkkiyhtyeen tunnetuimmat kappaleet ovat I’m Shipping Up To Boston ja Rose Tattoo (molemmat melkoisia korvamatoja). Energisen esiintymisen yhteydessä saatiin soittimien osalta kuulla virkistävää vaihtelua, kun kesäillan pimeyteen kajahti niin banjon kuin säkkipillin sointuja. Kuultiinpa myös poliittisia kannanottoja solisti Ken Caseyn toimesta – kritiikkiä sai Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ja maahanmuuttovirasto ICE. Meno oli punk!

Läpi keikan yleisön energisimmät hurjapäät tanssahtelivat pitissä, jonne itsekin lopulta päädyin. Rose Tattoo -kappale omistettiin ”women only”-pitille, jolloin meno oli hieman rauhallisempaa. Mutta älkää ymmärtäkö väärin; jäin myrskynsilmään tuon jälkeenkin. Kaksipäiväisen festarin viimeisillä hetkillä osa juhlakansasta oli kuitenkin sen verran sooseissa, että pitteilyni päättyi siihen, kun sain takaraivooni kolauksen jonkun horjahtajan kallosta. Tuolloin totesin, että on aika astua sivummalle. Muiden huomio- ja koordinaatiokyvyn heikkenemisessä oli kuitenkin jotain hyvääkin, sillä sain niiden ansiosta matkamuistoksi yhtyeen lavalta heittämän plektran, joka päätyi maahan muiden huomaamattomiin. Löytö vähän helpotti päänsärkyäni.

Menoa ja meininkiä riitti päivän aikana myös festivaalin kahdella muulla lavalla. Pitti pyöri Lokkilavan edustalla punkrock-yhtye Nyrkkitappelun keikalla. Pyroja taas nähtiin samaisella lavalla 25-vuotista taipalettaan juhlistaneen Happoradion esityksen yhteydessä.

Suurimman vaikutukseen minuun teki festivaalin pienimmällä lavalla esiintynyt alankomaalainen Batmobile. En ollut aiemmin kuullut yhtyeestä, mutta en myöskään heidän genrestään, psychobillystä. Mitä olenkaan missannut! Jos minun pitäisi kuvailla keikkaa vain yhdellä sanalla, olisi se HUIKEA. Energisen esityksen aikana nähtiin esimerkiksi ylösalaisin olevan kontrabasson soittamista. Yleisö hytkyi ja tanssi psykedeelisten rokkisaundien mukana. Kesäteatterin katsomoalue oli jälleen tupaten täynnä – yhtye olisi varsin hyvin sopinut isommalle lavalle villitsemään suurempaa väkijoukkoa.

Porisperen esiintyjäkattaus täytti odotukseni. Sain pääesiintyjän plektran lisäksi muistoksi ripakopallisen uutta kuunneltavaa – innolla odotan, mitä ensi vuonna on luvassa!