Sentimentaalisempi Seppälä

Juha Seppälä: Matka aurinkoon, WSOY, 252 s.

Juha Seppälä tekee kirjoja kirjallisuudesta kiinnostuneille. Koukeroiset, monitasoiset ja –mutkaiset rakenteet ja kenkälankin musta huumori saattavat vieroksuttaa ja hämmentää satunnaista lukijaa, joka ei ole perehtynyt kaunokirjallisiin tyyleihin ja tyyppeihin. Teosten henkilöt kun voivat yllättäen tunnistaa olevansa romaanihenkilöitä tai sekoittua toisiinsa sopassa, jota Seppälä vuosikymmenten kokemuksen tuomalla ammattikirjailijan taidolla hämmentää.

Tällä kertaa Seppälä ottaa ehkä hieman yllättäen askeleen kohti sentimentaalisuutta, joka tuo mieleen kirjailijan alkutuotannon, erityisesti romaanin Sydänmaa ja novellikokoelman Mitä sähkö on?. Kuitenkin muiden viime vuosina julkaistujen Seppälän teosten tapaan kirjan struktuuri on kerroksinen ja murrettu.

Kirjailija ripottelee palasia kuin leivänmuruja, jotka välillä johtavat toiseen aikaa ja paikkaan – ajoittain myös umpikujaan.

Teemat ovat tuttuja aiemmasta tuotannosta. Eräs keskeisimmistä on ihmisen kuolevaisuus ja heikkous, elon satunnaisuus. Seppälän luomat henkilöt tekevät virheitä, katuvat, kärsivät, näivettyvät, masturboivat ja kuolevat. Väkevä teksti tuo hahmojen tunteet iholle ja sen alle.

Seppälä tekee länsimaiselle kulttuurille tähystysleikkausta, katsoo sisään tarkasti ja kertoo, mikä on vialla.

Mikään tai kukaan ei välty kritiikiltä, kun kirjailija todistaa kuinka kynä on miekkaa mahtavampi. Sivaltavat lauseet ovat kuin jumalan suusta purkautuvaa myyttipuhetta.

Aiemmassa tuotannossa esiin nostettu kapitalismin ja tietoyhteiskunnan kritiikki saa jatkoa.

Markkinatalouden pyörivät rattaat runnovat hampaidensa väliin kulttuurin, ja sosiaalinen media mahdollistaa oklokratian vallan, jonka seuraukset eivät ole näkyvissä.

Kirjailija käsittelee myös teosta itseään, sen teemoja. Kirjan päähenkilö kysyy, miten nainen voi kirjoittaa miehestä, miten mies naisesta. Miten Juha Seppälä voi kirjoittaa 80-vuotiaasta kirjallisuustieteen emeritusprofessori Irmasta?

Kirja on siis itsetietoinen. Se tarkkailee itseään. Se myös esittää kritiikkiä kirjallisuuskritiikeistä. Tämänkin tekstin laatimiseen kun menee murto-osa romaanin tekemiseen käytettävästä ajasta.

Vaikka romaani onkin tunteita nostattava, Seppälä välttelee viimeiseen asti paatosta ja spektaakkelia.

Vertailukonjunktiot ovat pannassa. Lauseet kertovat vain sen, mikä on oleellista, tärkeää kokonaisuuden kannalta. Vaikka teksti vaikuttaakin purkautuvan impulsiivisesti tekijänsä sydämestä, se saa silti tarkan muodon ja paikan rakennelmassa, jota virkkeet, kappaleet ja kirjan eri osat pystyttävät.

Sentimentaalisuus tekee Matkasta aurinkoon helpommin lähestyttävän kuin aiemmasta, Finlandia-ehdokkaaksi nimetystä Mr. Smithistä. Myös teemat puhuttelevat suurempaa yleisöä.

Mutta onneksi Seppälä pitää kiinni omaleimaisesta vaikeaselkoisuudesta ja yllättävyydestä. Kirjailija on vuosien varrella hionut tyyliään teräväksi kuin keihäänkärkeä. Sanat muodostavat virkkeitä, jotka ovat subtiileja ja kauniita kuin hyvin leikattu jalokivi.

Jokaisessa Seppälän aikaansaannoksessa on enemmän sisältöä kuin koko Juha Itkosen tuotannossa yhteensä. Hän on titaani, jättiläinen, profeetta, joka tekee sanoilla taidetta sinne missä kulttuurista on tullut kulutushyödykkeitä, joiden parissa viihdytään.

Karihotakaisten ja tuomaskyröjen maassa vakavan ja kovan kirjailijan on hankala menestyä. Siitä huolimatta Juha Seppälä jaksaa synnyttää maailmaan mielenkiintoisia proosaluomuksia kerran toisensa jälkeen, ja siitä tahdon häntä suuresti kiittää.

Aleksi Malinen