Saamelaisveri ja rasismin jäljet

“Kolonialismin perintö on leivottu jokaiseen näkökohtaan jokaisessa kulttuurissa tällä planeetalla.”

Näin sanoi Lindsey Ellis video-esseessään “Pocahontas Was a Mistake, and Here’s Why!” Videolla hän käsitteli alkuperäiskansoista kertovia Disney-elokuvia, kuten Pocahontasta ja Moanaa, ja sitä kuinka ne esittävät alkuperäiskansoja. Siteeraamani lause jäi mieleeni, ja se oli ajatuksissani myös, kun katsoin Amanda Kernellin esikoiselokuvan Saamelaisveri.

Saamelaisveri kertoo 78-vuotiaasta Christinasta (Maj-Doris Rimpi), joka siskonsa kuoltua palaa takaisin kotiseudulleen Ruotsin Lappiin. Christina pitää saamelaisia varkaina ja valehtelijoina, eikä suostu yöpymään sukulaistensa luona, vaikka puhuukin äidinkielenään saamea. Hän alkaa muistella nuoruuttaan 1930-luvun Ruotsissa, jolloin hänen nimensä oli vielä Elle-Marja (Lene Cecillia-Sparrok). Elle-Marja menee siskonsa kanssa saamelaiskouluun, sisäoppilaitokseen, jossa heille opetetaan ruotsia sekä “kunnon tapoja”. Saamen kielellä puhuminen koulun alueella johtaa rangaistuksiin. Elle-Marja näkee ja kokee hänen kansaansa kohdistuvan rasismin, ja tämä ajaa hänet pois perheensä luota kauas Uppsalaan.

Historian arvet

Saamelaisveri on elokuva rasismista, jonkalaista en ole nähnyt ennen. Saamelaisten itse tekemiä saamelaiselokuvia on tehty huomattavan vähän ja tämä näkökulma aiheeseen oli varsinkin uusi. Amanda Kernell sanoi Variety-lehden haastattelussa haluavansa kertoa saamelaisten kulttuurista, sillä se on monille hyvin tuntematon. Saamelaisten, tai muiden alkuperäiskansojen historiaa ja kulttuuria ei opeteta perinteisesti kouluissa, ja usein ensimmäiset mielikuvat syntyvät toisen käden tietona. Vanhemmat, ystävät ja media tarjoavat meille omat näkemyksensä alkuperäiskansoista.

Esimerkiksi monet Amerikan alkuperäiskansoista syntyneet mielikuvat ovat peräisin Aku Ankasta tai muusta lasten viihteestä, jossa ”intiaanit” eli Amerikan alkuperäiskansat olivat suosittuja hahmoja pitkään. Tämä käsitys on kuitenkin aina värittynyt, sillä se ei ole alkuperäisväestön itsensä kertoma. Ajankohtainen esimerkki siitä, kuinka viihde on maallistanut alkuperäiskansojen kulttuuria, on Pressiklubin toimittaja Sanna Ukkolan käyttämä sulkapäähine. Viihteen popularisoima päähine on alkuperäiskansoille pyhä esine, jossa jokainen sulka on merkityksellinen ja ansaittu. Me emme koe sitä tällaisena, koska olemme tottuneet näkemään päähineen länsimaisessa viihteessä karnevaalipukuna. Sama ilmiö toistuu neljäntuulenlakissa.

Voin myöntää heti, että oma tuntemukseni saamelaisten kulttuurista ja historiasta on täynnä aukkoja. Omana aikanani ei koulussa juuri opetettu saamelaisten historiasta ja kotimaisesta kolonialismista, kuten pakkosuomalaistamisesta, maa- ja vesialueanastuksista tai itsemääräämisoikeuden puuttumisesta vastoin kansainvälisiä lakeja. Saatikka sitten Saamelaisten syrjinnän historiasta pohjoismaissa. Juuri sen takia Saamelaisveri on niin tärkeä elokuva. Se esittää pelotta saamelaisiin kohdistuvan rasismin ja miten se vaikuttaa sen uhreihin. Elle-Marja on elokuvassa rasismin uhri, ja sen vaikutukset esitetään suoraan ja ilman kaunistelua.

Rasismia esiintyy elokuvassa neljässä merkittävässä muodossa: arkisena inhona, institutionaalisena sortona, myrkyllisenä itseinhona ja ajattelemattomuutena. Arkinen rasismi kuvataan elokuvassa ensimmäisenä, sillä kyseessä on yleisin ja helpoiten lähestyttävä tapa esitellä rasismia suurelle yleisölle. Elle-Marjan ja tämän siskon Njennan (Mia Sparrok) koulumatkalla ruotsalaiset nuoret huutelevat heille “tapetuista saamelaisista saatavasta rahasta” ja kuinka pahalta he haisevat. Kyläläiset tuijottavat pahansuovasti aina heidän kulkiessaan ohitse ja puhuvat heistä alentavaan sävyyn. Tämä on suosittu rasistisen retoriikan keino elokuvissa, sillä kiusaajat ja uhrit on helppo erottaa toisistaan. Kohtauksen jälkeen katsojat vihaavat Elle-Marjan kiusaajia, vaikka pahin on vasta edessä.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Myrkyllinen minäkuva

Yhdessä elokuvan kohtauksessa Elle-Marjaa ja tämän siskoa rangaistaan tunnilla puhumisesta. Ei sen takia, että he ovat puhuneet, vaan koska he puhuvat saamen kielellä. Myöhemmin koululle saapuvat uppsalalaiset vieraat eivät ole kuningas ja kuningatar, kuten Njenna toivoo, vaan Statens institut för rasbioligin, rotubiologian tutkimuslaitoksen edustajat, jotka tutkivat eugeniikkaa ja rotueroja saamelaisten keskuudessa. Tämä johtaa hyvin epämiellyttävään tilanteeseen, jossa laitoksen edustajat mittailevat lasten päiden kokoa, hampaiden kuntoa ja nenän pituutta ja ottavat kaikista alastonkuvat arkistoihin. Lähes eläimellinen eugeniikkatutkimus on ollut yleistä alkuperäiskansojen kohdalla jokaisella mantereella ja siihen liittyvä rotuoppi lienee tunnetuimpia institutionaalisen rasismin muotoja.

Institutionaalista rasismia seuraa myrkyllinen itseinho. Amanda Kernell haluaa tutkia Saamelaisveri-elokuvassa mielen kolonisaatiota ja häpeää. Elle-Marjan koulussa kokema syrjintä johtaa siihen, että hän kieltää oman perimänsä. Elle-Marja ei halua, että hänet nähdään “sirkuseläimenä tai idioottina”. Päähenkilö ei näe tilanteessaan muuta mahdollisuutta, kuin unohtaa ja siirtää syrjään oman kulttuurinsa. Kysyttäessä hän väittää olevansa kotoisin Smålandista, Saksasta tai mistä tahansa muualta kuin Lapista.

Itseinho syvenee, kun Elle-Marja menee salaa tansseihin, josta sisko Njenna tulee häntä etsimään. Siellä Elle-Marja solvaa siskoaan rasistisesti kaikkien kuullen. Tätä tekoa Njennan on vaikea antaa anteeksi ja häpeän määrä Elle-Marjan omassa mielessä vain kasvaa.

Kun Elle-Marja haluaisi lopulta jättää Lapin taaksensa ja siirtyä jatko-opiskelemaan Uppsalaan, ei tämä onnistukaan yhtä helposti kuin muilla nuorilla. Kouluun pääsy vaatisi suosituskirjeen ja laajemmat opinnot, joita saamelaisille ei tarjota. Opettajan (Hanna Alström) mukaan saamelaiset eivät ole yhtä fiksuja kuin ruotsalaislapset oppiakseen heiltä vaadittuja asioita. “Te kuolette sukupuuttoon etelässä, ette te pärjää siellä”, sanoo valtion asettama opettaja nuorelle Elle-Marjalle, joka karkaa vielä samana päivänä kotoaan ja lähtee kohti Uppsalaa.

Karattuaan junalla etelään, Elle-Marja polttaa lapintakkinsa Uppsalan rautatieaseman takana, ettei kukaan tajuaisi tämän olevan saamelainen. Nuorella iällä koettu rasismi ja syrjintä jättävät syvimmät arvet, jolloin oman arvon tunne voi romahtaa kokonaan ja syrjintä alkaa tuntua oikeutetulta. Näin Elle-Marjalle juuri käy. Harvat elokuvat, jotka käsittelevät rasismia, iskevät näin syvälle: useimmat rasismia käsittelevien elokuvien protagonisteista pitävät ylpeästi kiinni juuristaan ja omasta arvostaan. Aina näin ei kuitenkaan käy, ja Saamelaisveri kuvaa tilanteen kaikessa raakuudessaan. Kun Elle-Marja palaa takaisin kotiin Uppsalasta tarvitessaan rahaa opiskeluja varten, tarina kulminoituu lopulta perheen ja tradition täydelliseen hylkäämiseen. Isän hopeavyö myydään hyväksymisen hintana.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Historia vai arki?

Uppsalassa Elle-Marja tapaa syntymäpäiväjuhlissa antropologian opiskelijoita, jotka puhuvat siitä, kuinka he ovat todella kiinnostuneita saamelaisista ja kuinka he aikoivat tehdä kenttätutkimuksensa Lapissa. He pyytävät Elle-Marjaa joikaamaan päivänsankarille. Tämä vaikuttaa päällisin puolin hyvin viattomalta kohtaukselta, jonka pohjana on mielenkiinto inhon tai vihan suhteen. Tämä on kuitenkin osa samaa rakenteellista sortoa, jossa alkuperäisväestöjä käsitellään vain kuriositeetteina, ja tärkeät kulttuurin osat, kuten joikaaminen, ovat viihdettä. Sakraali muuttuu maalliseksi hetkessä, ja tilanne on epämiellyttävä kaikille.

74-vuotias Elle-Marja, joka Uppsalassa muutti nimensä Christinaksi, viettää iltaa hotellissa. Siellä olevat ruotsalaiset turistit valittavat saamelaisten aiheuttamasta möykästä. “Olemme maksaneet hyvä summan siitä, että saamme olla luonnon rauhassa. Eikös saamelaisten pitänyt olla luonnon ystäviä?”

Christina vain nyökkäilee. Näitä tekoja ei ajatella rasistisina, mutta niiden takana on pitkät juuret: arkinen rasismi, institutionaalinen rasismi ja häpeän tunne, joka johtaa tämänkaltaisiin tilanteisiin. Saamelaisveri ei esitä rasismia ja syrjintää yksiulotteisena ilmiönä, vaan osoittaa, kuinka se ulottuu joka puolelle, toimii tavoilla joita aina ei tajua ja kuinka se muokkaa uhreja lähtemättömällä tavalla. Uhmakas ja itsestään ylpeä Elle-Marja on muuttunut elokuvan aikana itseinhoa ja hiljaista hyväksyntää huokuvaksi Christinaksi. Rasismin varjo ulottuu 1930-luvulta aina nykypäivään.

Saamelaisten parlamentti nosti Ruotsissa esiin väkivallan saamelaisia naisia kohtaan vuonna 2004, mutta vasta 2011 Ruotsin terveyslaitos antoi väkivaltaa ehkäisevälle työlle tukirahoitusta. Vuonna 2011 Radio Sweden uutisoi väkivallan, ilkivallan ja tuhopolttojen sekä rasismin saamelaisia kohtaan olevan nousussa. 1930-luvulla Elle-Marjan korvaan leikattiin jälki tämän saamelaisen veren vuoksi, vuonna 2016 saamelaisiin kohdistuu yhä viharikoksia ja vihapuhetta, niin Ruotsissa kuin Suomessakin. Suomi ei ole vieläkään ratifoinut kansainvälistä ILO 169 -sopimusta, jolla pyritään takaamaan alkuperäisasukkaiden oikeudet.

Elokuvat jotka käsittelevät rasismia ovat usein sijoitettu ajallisesti menneisyyteen. Jotkut 1800-luvulle, toiset 1960-luvulle. Syynä tähän on se, että näinä aikoina rasismi oli paljon näkyvämpää ja ymmärrettävämpää yleisölle. Hidden figures, Kuin surmaisi satakielen ja Selma ovat hyviä esimerkkejä tällaisista elokuvista. Usein todetaan myös, että nykyaikaista rasismia esittävät elokuvat ovat ahdistavia ja yleisö ei halua nähdä niitä.

Rasismin voi liian helposti nähdä viihteen takia palana historiaa, ei osana jokapäiväistä arkea. Saamelaisveri tuo esiin saamelaisiin nykypäivänä kohdistuvan rasismin heti alusta alkaen, ja vasta sen nähtyämme meille esitetään rasismin historian ja juuret. Tämä on vahva lausunto Amanda Kernelliltä: asiat ovat paremmin, mutta eivät hyvin.

 

Teskti: Atte Timonen

Kuvat: Indiewire