Perinteinen Suomalaisen elokuvan festivaali on palannut koronakurimuksen jälkeen omalle paikalleen huhtikuiseen Turkuun. Teemaksi olivat valikoituneet tällä kertaa naisohjaajat. Valinta on sikäli perusteltu, että Suomessakin naiset ovat ohjanneet viime vuosina yhä suuremman osan teatterilevitykseen tulleista elokuvista. Tällä kertaa painopiste oli kuitenkin hieman vanhemmissa teoksissa, mikä tarjosi tervetulleen mahdollisuuden kurkistaa tienraivaajien töihin. Ensimmäistä suomalaisen naisen ohjaamaa pitkää elokuvaa, Glory Leppäsen Onnenpotkua (1936) ei Turussa kuitenkaan nähty. Tämä on ymmärrettävää, sillä se löytyy ilmaiseksi Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ylläpitämästä Elonet-palvelusta.
Ohjelmiston pääpaino oli dokumenteissa. Valinta oli onnistunut, sillä naiset ovat jo pitkään (ikään kuin pitkän fiktion esivaiheena ja asemasta) ohjanneet enemmän dokumentteja, lyhyt- ja tv-elokuvia. Tietenkin tämä kertoo myös elokuvan esityskulttuurista ja erilaisten elokuvamuotojen (perusteettomasta) arvojärjestyksestä. Ovathan usein nimenomaan dokumentit olleet parasta suomalaista elokuvaa.
Festivaalin avauspäivänä en valitettavasti vielä päässyt Turkuun, mutta perjantai avautui komeasti Kanerva Cederströmin dokumenttielokuvalla Trans-Siberia – Merkintöjä vankileiriltä (1999). Jo tuoreeltaan mestariteokseksi havaittu filmi on puettu junamatkan muotoon. Ääniraidalla kuullaan persoonallisia musiikkivalintoja (esimerkiksi porilaisyhtye Circleä) ja kahden vankileirille tuomitun ihmisen muistiinpanoja. Inkeriläinen Amalia Susi tuomittiin pakkotyöhön 1942 ja kirjailija Andrei Sinjavski Siperiaan 1965. Suden arkea kuvaavat ja Sinjavskin buddhalaisittain pohdiskelevat tarinat lomittuvat vaikuttavasti visuaalisesti kunnianhimoisen muodon kanssa.
Ohjelmisto jatkui kahdella Cederströmin yhdessä Riikka Tannerin kanssa tekemällä dokumentilla. Lenin-setä asuu Venäjällä (1988) käsitteli aikalaistodistajien kautta vielä nykyäänkin kohauttavan taistolaisuuden ylilyöntejä ja henkistä maisemaa. Historiallisesti mielenkiintoiset haastattelut limittyvät arkistoaineiston kanssa muodoltaan perinteisessä teoksessa. Haastateltavien nimet on jostain syystä usein jätetty pois. Elokuvasta tulisikin valmistaa digitoitu versio, jossa haastateltavien nimet ja kenties myös taustatietoja olisi katsojan luettavissa. Nykypäivänä läheskään kaikki eivät enää tunnista Taisto Sinisaloa ja kumppaneita.
Cederström oli myös itse esittelemässä elokuviaan ja seuraavaksi nähdyssä Lailassa (1989) sukellettiin tunneasteikossa täysin toiseen päähän, nostalgian lämpimään syliin. Kaikkien aikojen iskelmätähtiimme lukeutuvan Laila Kinnusen murheellinen kohtalo tulee vaivihkaa kartoitettua hienojen arkistonäytteiden ja elokuvan tekoaikaan tehtyjen haastattelujen avulla. Filmin tunnelma on kuitenkin lämmin ja optimistinen ja Laila nähdään esimerkiksi tekemässä ruokaa. Laulajan kohtalon tunteville elokuvan traagisuus syntyykin esitetyn ja laulajan tiedossa olevan elämäntarinan ristiriidasta.
Festivaalin toinen päävieras oli kunnianhimoisilla dokumenteillaan uransa luonut Virpi Suutari. Ensimmäisenä hänen tuotannostaan nähtiin jo klassikkoaseman saavuttanut Joutilaat (2001), joka kertoo kainuulaisten nuorten miesten hapuilusta kohti tulevaisuutta ja työelämää. Vakavasta aiheesta huolimatta filmi on hyvin hauska, joskin on myönnettävä, etten saanut elokuvan puheista läheskään aina mitään selvää. Ilmeisesti en ollut ainoa. Oli miten oli, Joutilaat on todistusvoimainen näkymä omasta(kin) ajastaan.
Joutilaiden yhteydessä nähtiin lyhyt Eleganssi (2015), joka esitteli talouselämämme muutaman mahtimiehen (muun muassa Jorma Ollila) metsästysharrastusta. Lintujen jahtaamiseen liittyy sivistyneitä keskusteluja ja jahdin jälkeen ruokapöydässä noudatetaan tarkkoja rituaaleja. Ohjaaja on kieltäytynyt kommentoimasta teostaan. Hänen mukaansa jokainen voi ottaa sen vastaan sellaisena kuin tahtoo. Minulle Eleganssi on ironinen elokuva. Sitä katsoessa tuli melko voimakkaat tunteet ”suurista valkoisista metsästäjistä”. Toisaalta yhteisruokailu vei ajatukset jonkinlaiseen 1800-luvun kartanoelämän jäljittelyyn. Vahva elokuva.
Perjantai-ilta päättyi osaltani Suutarin kehuttuun dokumenttiin Aalto (2020) tunnetusta arkkitehtipariskunnasta. Kunnianhimoinen teos nostaa esiin Aino Aallon osuutta aviomiehensä työn taustalta ja sisältää vankkaa tietoa sekä hienosti soljuvaa kuvamateriaalia. Kehuttu dokkari on nähty myös valtakunnanverkossa Ylellä. Tällä hetkellä se ei ole nähtävissä Yle Areenassa, mutta Suutarin dokumentin liitteeksi toteuttamat Aalto-dialogit ovat. Mikäli arkkitehtuuri sekä Alvar ja Aino Aallon tuotanto kiinnostaa, kannattaa tuokin teos katsoa.Lauantain pääteemana oli Tove Jansson. Ensin nähtiin Ritva Nuutisen dvd:näkin julkaistu Kunniallinen petkuttaja (1985), vahva sovitus Janssonin novellista, jossa Kirsti Kemppainen tekee hienon roolin eräänlaisena Pikku Myyn painajaisversiona, joka ripustautuu vanhempaan naiseen (Soli Labbart). Lauantain yllättäväksi huippukohdaksi muodostui kuitenkin Kanerva Cederströmin ainoa fiktio Nukkekaappi (1985), joka sekin perustuu Janssonin novelliin. Teosta ei ole esitetty missään sen jälkeen, kun se nähtiin televisiossa pian valmistumisensa jälkeen. Tarinassa miespari (Lasse Pöysti ja Kurt Ingvall) viettää rauhallisia eläkepäiviään, kunnes Ingvall saa päähänsä alkaa rakentaa nukkekaappia tai nukkekotia. Projekti paisuu paisumistaan ja kun paikalle ilmaantuu myös rakennusmies (Harri Hyttinen) auttamaan työssä, on konflikti väistämätön. Pöysti varastaa shown parisuhteen syrjään sysättynä osapuolena, joka joutuu kuitenkin huolehtimaan kotitöistä. Hauska ja lämmin teos kuvaa homoseksuaalit kokonaisina ihmisinä ja oli tässä mielessä aikaansa edellä 1980-luvun ilmapiirissä. Nukkekaappi täytyisikin äkkiä saada laajemmin nähtäville ja luulen, että myös queer-orientoituneilla elokuvafestivaaleilla se olisi mainiota nähtävää.
Nukkekaapin jälkeen nähty Matkalla Toven kanssa (1993) oli koostettu Janssonin ja Tuulikki Pietilän matkoillaan kuvaamista kaitafilmeistä. Kaitafilmit ovat aina kauniin sävyisiä ja elokuvan tunnelma oli miellyttävä, mutta sen ongelma piilee siinä, että vastaavaa matkamateriaalia tulee nykyään joka tuutista. Kokonaisuuden lopuksi nähtiin vielä Saara Cantellin lyhyt fiktio Suuri matka (2005), jossa matkustamisesta enemmänkin haaveiltiin. Naisparin toinen osapuoli (Johanna af Schulten) kamppailee dominoivan äitinsä määräysvallan alla ja miettii, tohtiiko irrottautua omilleen kumppaninsa kanssa. Hämmentävästi leffaa oli kuvattu myös Porin Kelassa!
Eija-Elina Bergholm kuuluu naisohjaajiemme tienraivaajiin. Jätin hänen valkokangasesikoisensa Marja pieni! (1972) tällä kertaa väliin, vaikka se mainio teos onkin. Elokuva on myös katsottavissa Yle Areenassa, kuten myös seuraavana nähty Angelan sota (1984). Bergholmin sotaelokuva perustuu Jörn Donnerin romaaniin. Ajan muuttumista ja päähenkilön miessuhteita pohtiva filmi on ammentanut vaikutteita aikansa eurooppalaisesta taide-elokuvasta. Angelan sota näyttää hienolta, mutta jää tylsäksi.
Vahvempi teos oli teatteriohjaaja Vivica Bandlerin lapsuuskokemuksiin perustuva Avskedet/ Jäähyväiset (1982). Tuija-Maija Niskasen ohjaus näyttää kuinka tyrannimaisen isänsä ikeessä kärvistelevä päähenkilö löytää hiljalleen kivuliaasti tiensä kohti omaa elämää. Jäähyväisillä on mainetta myös lesboelokuvan kotimaisena edelläkävijänä, vaikka se näiltä osin kovin varovaiseksi jääkin. Töksähtävää loppua lukuun ottamatta se on kuitenkin hieno elokuva.
Sunnuntaina ennen kotiin paluuta katsoin vielä koosteen 1960-luvun naisohjaajien lyhäreitä. Kenties koko festivaalin täräyttävin kokemus oli Veronica Leon nukke-elokuva Näkymätön käsi (1962). Siinä prinssi tavoittelee prinsessan suosiota ja omaa onneaan raskaimman kautta. Näkymättömässä kädessä on nähty myös salatieteellisiä painotuksia. Itse en osaa niitä arvioida, mutta itämaisen filosofian, toisaalta myös onnen etsimisen perustarinan piirteitä löytyy. Toteutus viittaa itäeurooppalaisiin vaikutteisiin. Elokuva lienee aikanaan otettu vastaan lastenfilminä, mutta aikuisille se avautuu vielä paremmin. Tämäkin helmi täytyisi nopeasti saada laajaan jakeluun!
Leena Salokangas-Sarasteen Toivo, rakkaus (1965) on sekin katsottavissa Elonetissä osana episodielokuvaa Tunteita (1965). Nuoren naisen etsintää kuvaava haahuilu on hellyttävän kömpelö töksähtelevine repliikkeineen. Jotkut kohtaukset ovat tahattoman hauskoja, mutta välillä tuntuu, että kömpelyys on osittain tarkoituksellista. Kuulin mainittavan tätä myös antielokuvaksi. Haistan kulttipotentiaalia.
Marjatta Muurimaan Granaattiomena (1967) esittelee suklaata syövän naisen (myöhempi menestyskirjailija Orvokki Autio), jonka arkiset toimet laajenevat militarismikritiikiksi ja jokapäiväisten merkkien havainnoinniksi. Muurimaan elokuva on mainio ja sen toisena käsikirjoittajana on toiminut runoilija Kari Aronpuro. Hänelle tyypillistä assosiatiivisuutta, erilaisten asioiden toisiinsa törmäyttämistä ja mainittua merkkien tutkimista onkin nähtävissä. Olisi hienoa nähdä myös Aronpuron toinen käsikirjoitus Pohjoinen Guernica (ohjannut Arvo Ahlroos, 1966) festareilla. Kenties ensi vuonna?
Eila Kaarresalo-Kasarin jo klassikoksi kohonnut Ampumarata (1969) päätti osaltani tämänvuotisen tapahtuman. Kirsti Kemppaisen esittämä nuori nainen yrittää saada seuraa tansseista ja joutuu lopulta ahdistelun kohteeksi. Elokuva suhtautuu satiirisesti kumppanin etsintään ja myös kandidaatit ovat kuvattu rosoisesti. Elokuva on säilyttänyt feministisen terävyytensä ja se muistuttaa yllättävän paljon muutama vuosi sitten kuvattuja Yksittäistapaus-lyhytleffoja ja niistä koostettua pidempää teosta Tottumiskysymystä (2019).
Teksti: Rami Nummi
Porin ylioppilaslehti 
Vastaa