Monumenttien puolesta

“Arkkitehtuurin suurimmat tuotokset eivät niinkään ole yksilöiden vaan yhteiskuntien tuotteita; ei niinkään valtioiden pyrkimysten tuotoksia vaan nerojen inspiraation välähdyksiä…”

Näin kirjoitti Victor Hugo vuonna 1831 teoksessaan Notre Damen Kellonsoittaja. Tämä goottinen tarina kertoo monille tutun tarinan Quasimodosta, Frollosta ja Esmeraldasta, mutta on myös paljon enemmän. Se on kertomus siitä, mitä historialliset arkkitehtuurin tuotokset ovat nähneet, kestäneet ja miten niistä voi tulla merkittäviä oman taiteellisen saavutuksensa ulkopuolisten tekijöiden lisäksi. Viime viikolla Notre Dame oli lähes tuhoutua tulipalossa. Kellotornit sekä läntinen rakennus säilyivät ja jotain merkittäviä taideaarteita voitiin pelastaa, mutta puiset kattorakenteet, kolmas torni, lasifreskoja ja paljon muuta tuhoutui liekkimyrskyssä. Tragedia lienee paras sana kuvaamaan tapahtumaa.

Kuva: Wandrille de Préville

Taloja palaa harva se päivä. Vanhoja taloja palaa lähes yhtä usein. Kirkkoja on palanut niin paljon Pohjoismaissa, että siitä on tullut enemmän vitsi kuin surullinen tapaus. Osa nosti esiin myös sen, kuinka tämä suuri ja kansainvälinen suru tuntuu tekopyhältä, sillä eihän Aleppon 2000 vuotta vanhaa kaupunkia surtu lainkaan samalla tavalla sen räjähtäessä kappaleiksi Syyrian sodassa. Samana iltana Notre Damen palon kanssa myös 1200 vuotta vanha Al-Aqsan Moskeija Jerusalemissa syttyi tuleen. Kyseessä on yksi Islamin kolmesta tärkeimmästä moskeijasta. Al-Aqsan Moskeija onneksi selvisi ilman suuria vahinkoja, mutta Aleppon Suuri moskeija tuhoutui lähes kokonaan. Yhdysvalloissa on tänä vuonna palanut monia historiallisia mustien kirkkoja, mutta samanlaista mediamylläkkää tästä ei ole syntynyt. Samoin miljonäärien ja eritoten Valkoisen Talon innokasta apua kritisoitiin, sillä olisi varmasti humanitäärisiä ongelmia, joiden kanssa superrikkaat voisivat auttaa. Notre Dame saisi rahat kasaan kyllä ilman miljonäärejä, jotka voivat tämän avulla kiillottaa julkisivuaan.

Tapaukseen liittyy paljon tekijöitä, jotka ovat luoneet Notre Damen tulipalosta omanlaisensa, uniikin shokkitapahtuman: erityisesti sen sattumanvaraisuus ja Notre Damen tunnettavuus niin historiallisesti kuin popkulttuurissakin. Monet tietävät täysin miltä Notre Dame näyttää, vaikka eivät ole siellä koskaan käyneet. Ehkä moni on unelmoinut Notre Damessa käymisestä. Tämä unelma oli palaa savuna ilmaan. Vaikka rakennuksen rakenteet säilyivät, ja kellotornit seisovat yhä, on kuva Notre Damesta liekeissä kollektiivinen trauma monille. En alkaisi kuitenkaan vähättelemään toisten ihmisten surua.

On helppoa syyllistää toisia ihmisiä, vaikka kyse on median ja kulttuurin ongelmasta. Miksi Aleppon Suuri moskeija ei ole Notre Damen kaltainen kulttuurinen maamerkki? Koska me olemme kasvaneet länsimaisessa kulttuuriympäristössä, jonka näkyvänä osana ovat länsimaalaiset maamerkit, kuten Notre Dame. Tuntuu myös jotenkin oudolta syyllistää ihmisiä välittämisestä, varsinkin näinä aikoina.

Notre Damen tapauksessa tuntui siltä, kuin historia palaisi pois. Notre Damen kiviseiniä koskeneet kädet, sen käytävillä kulkeneet ihmiset, jokainen joka on katsonut sen kauneutta ihaillen: palaneet pois. Vanhojen rakennusten läpi kulkeminen on aikamatkustusta. Sinä olet samassa tilassa jossa tuhannet, jopa miljoonat, ovat kulkeneet. He ovat säilyneet kivisissä seinissä ja marmoripatsaissa. Ihmisten kätten töiden kautta voi elää ikuisesti – kunnes ne tuhoutuvat. Lukemattomia korvaamattomia patsaita, rakennuksia, kirjoituksia, taideteoksia ja muita historian manifestoitumisia on kadonnut ikuisiksi ajoiksi. Sodat, konfliktit, ääriliikkeet ja ahneus on kuluttanut niitä pois. Tätä vastaan Victor Hugo taisteli jo vuonna 1825 artikkelissa War on the Demolishers!

..me emme voi sallia historiallisten ja monumentaalisten rakennusten tuhoa näiden halpamaisten spekuloijien toimesta, joiden kunnian on sokaissut oman edun tavoittelu.

“Rakennuksella on kaksi tarkoitusta; sen käyttö ja sen kauneus. Sen käyttö kuuluu sen omistajalle, sen kauneus kaikille; tuhoaminen olisi ihmisten oikeuksien ylittämistä.”

Kyse ei ole vain rakennuksista. Kyse on ihmisistä, jotka ovat ne tehneet, jotka ovat eläneet niiden varjossa. Kyse on historiasta, joka on kulkenut eteenpäin marmorin ja kiven ympärillä. Ja kyse on meistä, jotka elävämme nyt. Historiallisten monumenttien arvostaminen on ihmisten loputtoman potentiaalin muistamista. Jos Notre Damen tragediasta, sekä sadoista muista vastaavista historian menetyksistä on opittava jotain, on se ehkä arvostaa entistä enemmän näitä vanhoja rakennuksia, pohtia niiden merkityksiä ja historiaa: ketkä ovat kulkeneet täällä, mitä he ajattelivat tästä kaikesta ja mikä meidän aikanamme rakennettu on vielä pystyssä 800, saati 2000 vuoden jälkeen. Historia on nyt. Arvostakaa sitä.

Teksti: Atte Timonen

Artikkelikuva: Julien De Rosa (EPA)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s